Kolmen Kuun Valtakunta

24. Punainen hiuskiehkura

Oli totuuden hetki. Juuri se päivä, kun minun piti näyttää tutkimukseni tiivistelmät kuninkaalle. Ja olin hermostunut, hyvin hermostunut. En tiennyt miten suhtautua kuninkaaseen. Hän oli käyttäytynyt omituisesti edellisenä iltana ja epäilin, että hänellä oli jonkinlaisia ongelmia itsensä kanssa. Miksi muuten hän poistui pöydästä sanomatta sanaakaan? Aivan kuin minä olisin tehnyt jotain väärin, vaikka en ollut sanonut mitään loukkaavaa. En ainakaan omasta mielestäni.

Kohautin hartioitani, en halunnut ajatella liikaa kuninkaan käytöstä. Minun piti keskittyä tutkimukseen. Olin herännyt hyvin aikaisin tänä aamuna, koska olin tullut laittamaan tiivistelmät kuntoon ja olimme Emman kanssa ahertaneet toden teolla. Jopa Esterikin oli ilahduttanut meitä seurallaan, mistä olin todella iloinen sillä Emma ei voinut jatkaa utelujaan kuninkaan naarmuista. Mutta Esteri oli selvästi hieman laiskempi kuin Emma ja hän oli udellut saisiko hän sen palkankorotuksen josta olin aiemmin puhunut. Minä olin tunnustanut, että olin unohtanut koko asian, mutta lupasin nyt tiedustella kuninkaalta asiaa. Vaikkakin tiesin jo etukäteen, että tuskin kuningas suostuisi palkankorotuksiin. Hän ei vain vaikuttanut pomolta joka antaisi ilomielin työntekijöilleen lisää palkkaa, pikemminkin hän korottaisi veroja.

Varhaisen aamun jälkeen palasin takaisin huoneeseeni ja rentouduin lämpimässä kylvyssä. Puin nopeasti tavallisen punaisen mekon päälleni ja harjasin hiukseni. Viikkasin kuninkaan viitan kauniisti ja otin sen mukaani. Olin vieläkin hieman nolostunut siitä konfliktista joka illallisella tapahtui. En edes halunnut muistella sitä, että kuningas oli repinyt puukolla auki ensin mekkoni, sitten korsetin paljasten poveni jossa ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Mutta toisaalta se ei ollut yhtä noloa kuin se, että olin riippunut hänen kaulassaan teatterin aitiossa ja suudellut häntä aivan kuin elämäni olisi riippunut hänen syleilystään. Joten minun ei kai tarvinnut miettiä enää sitä miten en nolaisi itseäni kuninkaan edessä, sillä olin nolannut itseni jo niin monta kertaa että en voisi nolata itseäni enää pahemmin.

Pudistelin päästäni kaikki nuo nolot asiat ja kävelin tutkimushuoneeseen. Avasin oven ja hämmennyin, kun näin kuninkaan huoneessa. Kirosin mielessäni sillä olin olettanut, että hän tulisi vasta myöhemmin. Pöydän reunalle oli jäänyt vielä nippu papereita ja pari tyhjää mustepulloa jotka olin ajatellut siivota ennen kuninkaan tuloa, mutta se oli nyt myöhäistä.

Katsoin kuningasta hetken aikaa ennen kuin astuin huoneeseen, hän nojasi ikkunan pieltä vasten ja katsoi ulos haikea ilme kasvoillaan.

Hän oli ilmiselvästi panostanut ulkonäköönsä vielä entistä enemmän. Hän oli pukeutunut valkoiseen paitaan jossa oli röyhelöiset hihansuut. Housut olivat hopeiset ja suorat, jaloissaan hänellä oli pikimustat kengät. Hänen ruskeat hiukset olivat tuttuun tapaansa auki ja pienillä laineilla josta kaikki suora hiuksiset olivat kateellisia.

Kuningas huomasi tuloni, mutta ei sanonut mitään. Näin silti hänen katselevan minua sivusilmällä, vaikka hän luulikin varmasti etten huomannut sitä.

– Hyvää huomenta teidän majesteettinne, sanoin normaalilla äänellä.

– Mitä hyvää tässä päivässä on? kuningas kysyi turhautuneena saaden minut yllättymään.

En tiedä kysyikö hän sen itseltään vai minulta, mutta hän ei ilmeisesti halunnut vastausta, koska hän jatkoi:

– Mitä järkeä elämässä edes on?

– Ööh..., mutisin.

Mitä minun pitäisi sanoa?

Että elämässä ei oikeastaan ollut järkeä, että tänne synnytään sitten eletään ja lopuksi kuollaan. Ja ennen kuolemaa kannattaisi toteuttaa kaikki villeimmätkin unelmat, mutta niitä tuskin kuninkaalla oli.