Kolmen Kuun Valtakunta

39. Jäähyväiset

Kului kaksi päivää ennen kuin uskalsin oikeasti kulkea vapaasti linnassa. Vaikka tiesin, että maahiset olivat lähteneet niin olin silti hieman vainoharhainen ja epäilin, että he huomaisivat petoksen tai jättäisivät vakoojan linnaan. Mutta olin väärässä. Kukaan muu ei tuntunut tietävän mitään kuninkaan sopimuksesta vaan kaikki puhuivat, että maahiset olivat vihdoin ja viimein vuokranneet vapaaehtoisesti louhoksensa. Ja se sopi minulle hyvin. En halunnutkaan, että muut olisivat tienneet siitä, että ällöttävä maahinen oli halunnut minut itselleen. Ja olin kieltänyt Emmaa mainitsemasta asiasta kenellekään ja hän oli luvannut vaieta.

Välillä huomasin miettiväni sitä sieluparkaa, joka oli joutunut minun vuokseni maahisten luo, mutta yritin sivuuttaa omatuntoni äänen, vaikka se olikin vaikeaa. Gabriel oli sanonut, että tyttö oli varas ja minä todellakin toivoin, että hän ansaitsi kohtalonsa. Vaikka syvällä sisimmässäni tiesinkin, että oli väärin tuomita hänet ikuiseen kurjuuteen.

Karistelin tuon päivän tapahtumat pois mielestäni ja keskityin tutkimukseen. Tein sitä tällä kertaa Esterin kanssa, joka oli tuttuun tapaansa hieman äkäisellä tuulella. Hän ei puhunut mitään vaan kirjoitti kirjaan ylös edellispäivän kirjoitelmia puhtaaksi. Aika kului hyvin hitaasti eteenpäin ja olin iloinen, kun lounaskello vihdoin ja viimein soi, sillä olin ajatellut käydä tapaamassa Vincentiä sopiakseni seuraavasta miekkailutunnista. Siksi lähdinkin iloisin mielin ulos linnasta ja hymyilin vastaan tuleville kansalaisille. Mutta mitä lähemmäksi pääsin Vincentin kotia sitä epäluuloisemmaksi tulin. Omituinen tunne levisi mieleeni aivan kuin jotain kamalaa tapahtuisi. Yritin työntää tuon tunteen pois, mutta en onnistunut siinä. Se vain puski itsensä ajatuksiini saaden minut hermostumaan.

Askeleeni nopeutuivat automaattisesti ja huomasin yhtäkkiä juoksevani kovaa vauhtia kohti Vincentin taloa. Tuuli tuiversi korvissani ja puuskutin kuin höyryjuna, kun nopeutin askeliani. Kun käännyin tutulle kujalle minä pysähdyin kuin seinään. En voinut uskoa mitä näin. Se oli jotain kammottavaa. Jotain sellaista mitä en olisi koskaan halunnut nähdä.

Ummistin silmäni kiinni ja katsoin uudestaan näkymää, mutta se oli totta. Se oli todellakin totta. 

Vincent makasi elottomana maassa verilammikon keskellä. Hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset, huulet siniset ja hänen silmänsä olivat kiinni. Hänen vieressään oli yksi hänen ystävistään jonka olin nähnyt pari kertaa aikaisemmin. Hän piteli Vincentin kädestä kiinni ja silloin näin, että hänen rintakehänsä liikkui hieman. En saanut sanottua sanaakaan, ryntäsin Vincentin viereen ja tartuin hänen toiseen käteen kiinni. Se oli nihkeä ja kylmä aivan kuin kuolleen käsi.

– Vincent?! huudahdin epätoivoisena, mutta hän ei reagoinut mitenkään ääneeni, – mitä on tapahtunut? kysyin mieheltä joka ilmiselvästi pidätteli kyyneliään.

– Joku puukotti häntä j–ja muut lähtivät hänen p–peräänsä, mies selitti matalalla äänellä joka särkyi loppua kohden.

Katsoin kauhuissani pientä puukkoa joka törrötti Vincentin mahassa. En ollut ensin huomannut sitä sillä se oli hyvin pieni ja hento, mutta tiesin, että jos se otettaisiin pois niin hän kuolisi heti.

– Emmekö voi t–tehdä mitään? kysyin itkuisesti.

Mies pudisteli päätään toivottomana. Puukko oli varmasti lävistänyt jonkin tärkeän elimen sillä veri joka vuoti hitaasti maahan oli jo täysin tummaa. Yritin olla katsomatta verta, mutta minä silti haistoin sen. Rautainen haju tunkeutui sieraimiini saaden minut paniikkiin. 

– Täytyy olla jokin keino! huudahdin, mutta tiesin ettei ollut mitään keinoa.

Vincent hätkähti huutoani. Hän avasi hetkeksi silmänsä jotka olivat samentuneet, niiden päällä oli kuin valkoinen kuori jonka alta näin hänen ennen niin kirkkaat silmänsä.