Omissa cecidit velut avis
= Putosi alas, kuin lintu.*On vaikeaa sanoa, milloin painajaiset alkoivat, sillä olin kuoreeni vetäytyessäni menettänyt ajan ja todellisuuden tajuni. En normaalisti nähnyt painajaisia koskaan, en oikeastaan nähnyt unia juuri lainkaa ja mikäli näin, niin en kyennyt muistamaan niistä paljoakaan. Nämä painajaiset olivat kuitenkin porautuneet mieleeni ja leimanneet kauhun muistiini. Nämä unet minä muistin yksityiskohtaisesti. Etenkin sen vierivän äänen, joka tuntui kummittelevan minulle edelleen...
Tänään heräsin kuten tavallisesti, hikisenä ja kylmissäni omaan korviahalkovaan huutooni. Nousin istumaan saadakseni paremmin henkeä ja painoin pääni polvieni väliin. Tunsin lähestyvän paniikkikohtauksen puristavan rintaani ja yritin rauhoittua vetäen syviä henkäyksiä. Vihasin tätä. Inhosin painajaisia, jotka vainosivat minua öisin ja pelkoa, joka piti pintansa minussa kiinni läpi työpäivien. Säpsähdin jokaista pientä ääntä, kuin säikähtänyt kaninpoika. Oksetin itseäni heikkoudellani.
Karistelin viimeiset riippeet paniikkikohtauksestani, poistaakseni sen tuoman heikkouden itsestäni ja nousin ylös sängystäni. Koirani Milo katsoi minua lähes myötätuntoisilla sinisillä silmillään. Pian huskyn kihara häntä alkoi kuitenkin vispata. Leikkisä pilke korvasi myötätuntoisen utun sen silmissä. Hymyilin sille. Ollappa koira ilman huolia huomisesta.
Vein Milon pitkälle lenkille huuhtoakseni huolia mielestäni. Koira kulki edelläni kuono maata viistäen. Olin kovasti yrittänyt opettaa sitä olemaan vetämättä, mutta kuono vai koiraa, kuin hullua. Lisäksi se oli nuori ja sillä oli voimakas vietti vetämiseen.
Pakkasilma oli rauhoittavan raikasta ja viilensi kuumentuneita hermojani. Sain vihdoin selviteltyä ajatuksiani ja pistettyä asiat tärkeysjärjestykseen. Työt ja velvollisuudet ensin pois alta, sitten minulla olisi aikaa panikoimiseen, mikäli niin itselleni sallin.
Vein Milon kotiin ja otin edellispäivänä pakkaamani työlaukuni olalleni, suljin oven ja tallustin autolleni. Mutama tarhaan matkalla olevaa lasta juoksi kiljuen aivan selkäni takaa ja säikähdys sai sydämeni hypähtämään. Rintaani puristi ja tartuin autooni tuen vuoksi. Juuri tätä olin tarkoittanut. Jokainen äkkinäinen ääni ja liike sai minut lähes sydänkohtauksen partaalle, tai siltä se ainakin tuntui. Nousin autoon vapisten ja pyyhin kylmää hikeä otsaltani. Vedin syvään henkeä, ennen kuin käynnistin auton ja poistuin parkkipaikalta.
Olin vakavissani harkinnut hakeutumista psykologin tai psykiatrin puheille, mutten työpäivien jäljiltä ollut jaksanut vapisevilta jaloiltani tehdä juuri mitään. Oma terveydentilani kärsi nukkumatta jäineistä öistä ja syömättä jääneistä aterioista. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus, niin olisin ottanut töistä sairaslomaa tervehtyäkseni. Omatuntoni oli estänyt sen ja nyt tilanteet alkoivat kärjistyä.
Työpäivät toimistolla olivat minulle yhtä helvettiä, vaikka rauhallinen ympäristö ei tarjonnutkaan paljoa säikkymisenvaraa. Se olikin pahinta. Odottaminen. Työkaverini kutsuivat minua hermoheikoksi ja nauroivat. He eivät tienneet.
Kotiin päästyäni olin lähellä kyyneliä. Olin itkun partaalla kaikesta kokemastani stressistä heti suljettuani oven. En jaksanut tätä enää ja kaikki vain jatkuvien painajaisten takia. Valahdin lattialle ulko-oven eteen.
Jokainen aikuinenihminen soittaisi vähintään kerran elämässään vanhemmilleen neuvon tarpeessa ja minä tarvitsin epätoivoisesti apua. Soitin äidilleni ja painoin luurin korvalleni itkua pidätellen.
"Äiti...", sanoin vapisevalla äänelläni heti kun hän vastasi.
"Hei Dexter... Mikä on? Itketkö sinä?"