Langennut

"Mitä korkeammalle kapuaa, sen kovemmin putoaa."

Minä putosin, enkä ollut koskaan pudonnut näin korkealta. Putosin taivaasta, kirjaimellisesti ja olin peloissani. Se oli vapaapudotus ilman laskuvarjoa.

Minulla ei ollut lainkaan kontrollia putoamiseeni, enkä edes onnistunut saamaan ilmaa siipieni alle. Sulkiani lenteli ilmassa viiman repiessä niitä irti armottomasti ja sydämeni jyskytti niin lujaa että rintaani särki.

Voisin kuvailla tunteitani joksikin shokin ja helpotuksen välimaastoksi. Olin shokissa ja pelkäsin sitä mitä minulle kävisi kun osuisin maan pintaan ja myös helpottunut, sillä pidin mielessäni, miksi olin päättänyt pudota. Taivas ei ollut minulle oikea paikka kun elämäni rakkaus, suojelun kohteeni odotti minua tuolla alhaalla. Vaikka hän ei tiennytkään minusta... vielä...

Yritin huutaa pelkoani ulos, mutta tuuli vei ääneni, salpasi hengitykseni.

Näin kaukaisuudessa valonpilkkeen joka putosi taivaalta samaa tahtia kanssani. Veljeni. Siellä tuli alas oma veljeni minun perässäni. Tämä oli väärin. Hän ei saanut menettää elämäänsä tuolla ylhäällä minun takiani. Kirosin itseni ennen kuin kohtasin katseellani taas maan, joka alkoi olemaan vaarallisen lähellä.

Menin paniikkiin. Miten päin minun olisi turvallisinta pudota!? Jalat edellä? Kädet? Pitäisikö minun pudota kyljelleni? En tiennyt. En voinut mätkähtää maahan vielä!? En ollut päättänyt miten päin putoaisin.

Silloin minä kohtasin maan. Kasvot edellä.

Tunsin kivun sokaisevana tuskana ja luulin, ettei pahempaa kipua voisi olla, kunnes selkäni osui kiviseen maahan ja raahauduin pitkin tannerta monta metriä eteenpäin. Jälkeen jättämäni ura olisi varmasti ainakin puolimetriä syvä.

Maassa makaavat terävät kivet repivät kauniit siipeni selästäni. Kipu sai minut huutamaan tuskasta, kunnes en saanut enää ääntä keuhkoistani.

Vauhtini alkoi hidastumaan ja lakkasin raahautumasta pitkin tannerta, jonka sijaan suurempikokoinen kivi sai minun kierimään kyljelläni lähimpään ojaan. Sinne matkani pysähtyi.

Minun täytyi purra huultani, jotten itkisi kivusta, joka salpasi hengitykseni ja esti minua liikkumasta hyvään kymmeneen minuuttiin. Yhtenäkään hetkenä en aikoisi itkeä, sillä vain pelkurit itkivät, enkä minä pelännyt.

Kun kykenin taas hengittämään ja liikkumaan, niin nousin istumaan kokeillakseni veristä selkääni johon kivet olivat jättäneet selkeän allekirjoituksensa. Lavoistani alapäin kulkevat syvät juovat saivat kauhun riipaisemaan sydäntäni. Näin ymmärsin miten siivilleni oli käynyt. Lankeamiseni oli repinyt massiiviset siipeni selästäni ja jättänyt sulkiani koko pudotukseni varrelle. Muutama putosi taivaalta edelleen.

Minulla ei ollut aikaa surra vahingoittuneita siipiäni, sillä ne eivät kasvaisi enää takaisin. Menetettyä oli turha surra.

Uusi tehtäväni sai minut nopeasti takaisin jaloilleni ja tunsin haavojeni kuroutuvan umpeen, samoin kuin kasvojeni murtuneiden luiden asettuvan takaisin paikoilleen, kiitos enkelin parantumiskykyjen. Muutoin en olisi kyennyt nousemaan ylös kuukausiin.

Veren peittämänä nousin ojasta ja aloin hölkkäämään pitkin tienvierustaa samalla kun yli-inhimilliset voimani paransivat haavojani.

Alex olisi täällä jossain lähistöllä. Siksihän minä olin päättänyt pudota tänne. Tyttö jota rakastin! Tapaisin hänet aivan pian.

Tunsin rinnassani onnellista lepatusta ajatellessani häntä. Hän oli kaunis ja pyöreäkasvoinen. Mitenköhän hän reagoisi tavatessaan minut?

Näin kaukaisuudessa kävelevän hahmon ja tunsin sydämeni jättävän lyöntejä väliin. Unohdin silloin että oli veren peittämä, eivätkä haavani olleet vielä parantuneet kokonaan.