Ympäröivä pimeys

Keskellä ihmismassaa tanssin hyvän ystäväni Katriinan kanssa. Se miten tanssilattian musiikki, pimeys ja valot kietoivat pauloihiinsa oli jotain huumaavaa. Olin varma, että Katriinakin oli samaa mieltä. Sitten ylättäen ystäväni lopetti tansimisen ja katsoi poissa olevana hetken taakseni. Käännyin katsomaan, enkä nähnyt kuin vain yhtenäistä ihmismassaa, jotka olivat kaikki yhdentekeviä minulle.

Sitten ystäväni lähti kävelemään kohti portaita, ylös niitä ja ulos klubilta seuratessani hänen jokaista askeltaan. Pienoinen aavistus, mistä oli kyse sai huolen uurteet ilmestymään kasvoilleni. Ei häntä, anelin mielessäni. En voinut kuin pienoisen kauhun vallassaa seurata ystävääni, jonka en uskonnut olevani ystäväni, johtuen siitä mikä todellisuudessa olin. Tuntemukset, jotka tuntuivat kuuluvan näille olennoille, olivat tulleet osaksi minua kuin varkain näinä kuukausina, kun päätin jättää Hänet ja sen kurjan ideologian, jota Hän kannatti.

Se ei ollut mikään helppo päätös, olimmehan sisarusteni kanssa yhteistä koneistoa, joka totteli ylhäältä tulevia käskyjä. Irtautuminen oli se kaikkein osuus, tulla omaksi yksilölliseksi itsekseni. No, mutta kaikkia enakko oletuksia, minusta oli tullut ihan kokonainen yksilö, joka päättä itse omat asiansa ja niin valitsin nimekseni Susanna. Se jotenkin sopi vartalooni, joka oli hento kuin kukkanen, mutta kasvoissa näkyi kovan elämän tuomia piirteitä. Tosin, en voinut hylätä punasävyisiä värejä, joten olin luonnut tummanruskeat hiukset ja sinertävät silmät, joita korosti tämän hetkinen punainen mekko.

Nyt ei ollut enempää aikaa muistella menneitä vaan keskittyä tämän hetkiseen, pelastaa Katriina. Yritin tarttua hänen olkavarsiinsa, mutta hän riuhtoi itsensä irti ottestaani. Miten voimakas hän olikaan lumouksen alaisena. En koskaan ollut tietoinen siitä, että omaisimme niin voimakkaita ominaisuuksia, että olisimme jopa toisillemme haitallisia.

Syrjäinen kuja, niin tyypillistä, ajattelin, kun muistot niistä monista uhreistani joita olin viekotellut mukaani sinne pimeään. Pimeään, joka oli kotimme. Nähtävästi oli aika vierailla siellä. Kun tummat usvat kietoivat Katrinan ympärille, ryntäsin hänen luo ja pidin kädestä kiinni. Tuska tuli niin äkinäisesti ja yllättäen. En tiennyt voivani tuntea kipua sellasita, joka oli ollut rutiinia ja jotain, joka kuului yhteen ominaisuuksistani. Siirtyminen sinne.

Nähtävästi ihmiskehoni reagoi, kuten ihmiset. En halunnut vielä muuttua, mutta oliko minulla vaihtoehtoja. Tottai kai minulla oli, huusin päässäni. En enää kuullunut siihen.

Kun saavuin sinne, minne Katriinaa ohjailtiin, ikävät muistot palasivat terävinä kuin skalpellit mieleeni. Ne monet kerrat kuin olin itse se, joka oli ollut yksi niistä. Seinämät, jotka ympäröivät meidät ja synkkä taivas, joka ahdisti minua. Muuten oli vaikea saada selkoa kokonaisuudesta, kun kotiamme ei oltu tarkoitettu ihmisille.

"Katsohan, kukas se siinä onkaan", kuului viiltävän tuttu ääni surisevana päässäni aiheuttaen jomottavaa päänsärkyä. Usva ja pilvet kerääntyivät yhtenäiseksi kokonaisuudeksi tehden ympäristöstä entistäkin pimeämpää. Sen täytyi olla Hän, jonka ikeestä olin kerran pääsyt pois. Eikä aikomusta tulla takaisin ollut.

Ylhäältä kalliomasielta kielekeeltä, jonka reunat olivat ylilioitellun terävät, laskeutui hämähäkkimäisesti kahdeksan raajaa omaava olento. Olennon kaula oli joutsenenomainen, mutta pää oli kaukana kyseisen elukan hentoudesta, sillä se muistutti niin erehdyttävästi niitä lepakkoja, vaikka siinä oli hitusen sudenkorennon pään muotoja. Pitkä terän omaava häntä heilahteli joka liikkeen seurauksena. Anorch'anit eivät olleet mitä kauniita katsottavia.

Kun kyseinen anorch'an oli muutamisen metrin päästä minusta, se nousi neljälle takimaiselle jaloilleen ja antoi vartalonsa kokea muutoksia pienten rusahdusten saattelemina. Neljä etummasita jalkaa siirtyivät inhasti selälle niin, että tiukasti rintaan puseretut kädet saivat liikkummisvapautta. Selkärankaa pitkin kulkeva piikikäs harjas limittäytyi kehon myötäisesti.

Mustat silmät olivat alkaneet hohtaa äärimmäisen tummanvioletteina kuin käskynä Katriinalle astua lähemmäksi. Pitelin päätä käsissäni, sillä katse vaikutti minuunkiin. En nähnyt muutakaan vaihto ehtoa kuin kokea ikävän kivuliaan muutoksen alkuperäiseen muotooni. Alkuperäinen kehoni oli kuin edessäni seisova anorch'an, mutta yllätykseni kaikki se mikä siinä oli violettia oli minussa mattaisen syvänpunaista. Kaikki anorch'anit olivat saman näköisiä, lukuun ottamatta Hallitsijaa. Hän ei näyttänyt yhtään meiltä, joten hän ei voinnut olla yksi meistä. Mitä me oikeastaan loppujen lopuksi olemmekaan.

"Sisareni, eikös maittanut olla aiemmassa hahmossasi", ilkkuvat sanat, jotka oli tarkoitettu ymmärettäviksi vain tälle keholle. Se, että omasimme kyvyn puhua, oli perittyä ihmisiltä. Sen oli pakko olla niin, sen täytyi olla niin, sillä muutakaan keino ei varmaan sellaiselle oppimiselle ollut. "Melkein unohdin, ettei sääntömme päde niihin", ilkkuminen jatkoi ja yllätyin, kun kykenin vielä tuntemaan. Kyllä vain, se oli se viha ja aggressio, jotka saivat minut hyökkämään tuon kuvotuksen kimppuun, joka kehtasi kutsua minua sisarekseen.

Revin häntä pihtimäisillä hampaillani niin, että hänen nahkansa oli kuin suikaleista seka sotkua. Onnistuin repimään käsilläni hänen kätensä irti. Kuvotus perääntyi ja palasi siihen hämähäkkimäiseen muotoonsa. Juuri, kun olin itsekin terästäytynyt samaisella muodolla, jokin inisevä ja särisevä tunne päässä pakotti lopettamaan.

"Tulit näköjään takaisin", Hallitsijan ääni, joka ei kuulostanut kuin pelkältä ontolta iskulta putkeen, ällötti minua. "Tule esiin", vaadin, sillä halusin nähdä sen kurjan kasvot, jota olin palvonnut ja jonka käskyjä totellut sokeasti kuin mikäkin harhaan johdettu lammas. Tunsin oloni kuin olisin teuraalle viety lammas. Inha häpeä ei ottanut laantuakseen.

"Kyllähän sinä tiedät, etten voi", samainen ontto ääni vastasi. Silmäkulmastani huomasin, että Katriina oli vapaa lumouksesta ja makasi sikiöasennossa, mahdollisimman käpertyneenä itseensä. "Hänenkö takia?" ääni kysyi tuoden sävyyn heti pilkkaavuutta: "voi, miten suloista. En tiennyt, että te pystyisitte luomaan tunteita." Kihisin raivostani, mikä näkyi, kun tartuin entistä sisareni mollemista päistä ja revin hänet kappaleiksi. Tummanviolettia mönjää lensi päälleni ja parahdin tuskasta. Unohdin, että veremme oli kuin happoa, mutta ei kuitenkaan tehnyt näkyviä vahinkoja, ainakaan meihin.

Hallitsijan empivästä sanasta tiesin, että Hänen otteensa ei pitännyt enää, joten otin Katriinan käsivarsilleni ja kuljetin hänet pois. Tiesin, että meitä seurattiin, joten laskin ystäväni varovasti suojaisaan piiloon ja kohtasin omana itsenäni Hallitsijan viha, jonka ei pitännyt enää koskea minua.

Sankaksi muuttunut usva alkoi ottaa jonkinlaista muotoa, joka muistutti jossain määrin, mutta vain sen hitusen verran anorch'aneja. Hallitsijaksi itseään kutsuva otus ei ollut mikään anorch'anien kuningatar vaan kurja orjuuttaja, joka oli luonnut meidät vain tuomaan niitä kurjia otuksi, jonka yksi edustaja Katriina oli, ravinnokseen ja luomaan uusia anorch'aneja. En voinut sallia sellaista kohtaloa ystävälleni, joten päätin koetella taitojani ja hyökkäsin sen kimppuun. Ehkä joskus kauan aikaa sitten olin oikeasti ollut kuin rakas ystäväni. Samankaltainen kuin hän, mutta ne muistot ovat pyyhiytyneet pois tai niiden muisteleminen voisi vahingoittaa mieleni tasapainoa. Oli miten oli, olin joka tapauksessa tuhoon tuomittu, joten en voinnut sittenkään pelastaa häntä. Olen pahoillani, nähtävästi kohtalosi on sama kuin minulla.