Tappava ystävyys

Prologi

Oliverin näk.

Katselen auton ikkunasta ohitse vilistävää vanhaa metsikköä. Puut havisevat kevyesti lämpimässä kesätuulessa. Auringonvalo tanssii kasvoillani ja aina silloin tällöin häikäisee silmiäni. Tämä tuntuu aivan erilaiselta kuin kotikaupunkini Helsinki, jonka keskustassa olen asunut suurimman osan elämääni. Vilkaisen vieressäni nukkuvaa pikkusiskoani. Siskollani on päällään paita, jossa lukee hänen nimensä Stella. Stella on neljävuotias, enkelikasvoinen siskoni jota puolustaisin miltä tahansa. Hän pureskelee unissaan nallekarhunsa Tahvon korvaa hyvällä halulla.

"Vielä nelisen minuuttia niin olemme perillä", äitini sanoo etupenkiltä.

Murahdan jotain epäselvää vastaukseksi ja katson uudelleen ikkunasta ulos. Maisema on erilainen, tällä kertaa näen sieviä taloja viuhahtelevan ohitsemme. Kaikki talot ovat keskenään erinäköisiä, mutta ovat silti omakotitaloja. Mietin miltä uusi talomme mahtaa näyttää. Äitini kertoi talon olevan valkoinen ja sen takapihalla on hieno puutarha. Ihme kyllä, vaikka olen poika, minä rakastan puutarhanhoitoa. Parasta siinä on, kun voi upottaa sormet viileään multaan ja katsoa kasvien kasvamista. On ihanaa vain loikoilla riippumatossa ja katsella puutarhan väriloistoa. Muistelen hieman katkerasti, kun minua kiusattiin vanhassa koulussani, koska pidin kukista ja puutarhanhoidosta. Heidän mielestään se on vain tyttöjen juttu.

Herään ajatuksistani vasta, kun auto kaahaa pihalle. Irrotan turvavyöni ja astun ulos isäpuoleni uudesta mustasta Mersusta. Nostan katseeni taloomme, joka on vanhemman näköinen kuin kuvittelin. Talon maali on kulunut vahvasti saaden seinät näyttämään aivan oksennukselta. Punaiset kattotiilet ovat haalistuneet auringonvalossa ja osa niistä on pudonnut ruohikolle. On jopa ihme, että ikkunat ovat aivan ehjät, mutta ovat ne silti aika likaiset. Talossa ei selvästikään ole asuttu vähään aikaan.

"Kuinka vanha tämä talo on oikein on?" kysyn äidiltäni vähän turhautuneella äänellä.

"Hmmm, ehkä noin 50 vuotta tai jotain sinnepäin", äitini arvioi katsoessaan taloa.

"Näyttää siltä kuin se olisi tehty keskiajalla", mutisen itsekseni.

"Menisitkö irrottamaan Stellan turvavyön, kulta?" Äitini pyytä ylisiirappisella äänellään

Huokaisen ja kävelen autolle. Avaan oven, jonka takana Stella katsoo minuun suurilla sinisillä silmillään. Irrotan Stellan turvavyön ja nostan hänet kevyesti syliini. Stella heiluttelee iloisesti Tahvoa kädessään. Lasken tytön maahan ja katson, kun hän juoksee Tahvoa heiluttelen äidin luokse. Menen avaamaan auton tavaratilan ja etsin sieltä laatikkoa, jossa on osa minun tavaroistani. Huonekalut tuotiin tänne jo aikaisemmin. Hetken katselun jälkeen äkkään laatikon, jossa lukee turhan pienellä tekstillä Oliver. Nostan laatikon syliini ja lähden kävelemään talolle. Lasken laatikon kuistille avatakseni oven.

"Oliver!" Äiti huikkaa minulle "Sinun huoneesi on yläkerrassa heti portaikon vasemmalla puolella"

Hymyilen äidille vastaukseksi samalla, kun avaan oven. Nostan laatikon taas syliini ja lähden kävelemään portaikolle. Kun viimein olen portaiden yläpäässä käännyn vasemmalla olevalle ovelle ja marssin sisään huoneeseeni. Huone on melko suuri ja kaikki huonekalut ovat onneksi jo paikoillaan. Lasken laatikon sängylleni ja istahdan sen viereen.

"Mitäköhän tästäkin tulee?" Mietin mielessäni ennen kuin palaan takaisin alakertaan auttamaan äitiäni.

Heippa, ihmiset! Eli tässä olisi tämä Tappavan ystävyyden prologi. Pahoitellen jos kirjan teksti on välillä takkuilevaa tai huonosti / huonolla kieliopilla kirjoitettua, sillä en ole oikein hyvä kirjoittamaan tarinoita ja enkä ole edes vielä käynyt peruskoulua loppuun. No, yrittäkäähän silti nauttia tarinasta.