Kyyhkysen lento

∆ 11. osa ∆

Laskin puhelimen korvaltani ja katsoin kelloa. Se näytti kymmentä vaille ilta kahdeksaa. Menin keittiöön ja söin appelsiinin, sillä muuta en saanut menemään alas.

Katsoin ulos, siellä oli alkanut satamaan. Pisarat valuivat ikkunaa pitkin, kuin pienet purot.
Pidin sateesta, siitä tunteesta, kun vesipisarat valuivat kasvoiltasi. Sitten sain ajatuksen, joka helpotti oloani.

Lähdin lenkille kaatosateeseen, vaikka en ollut nähdä eteeni yhtään. En kiinnittänyt huomiota siihen minne juoksin, kunhan vain juoksin.

Lopulta olin juossut itseltäni jalat alta, ja jouduin istumaan hetkeksi. Sade alkoi loppua ja huomasin missä olin.
Olin saapunut hautausmaalle. Nousin varovasti ylös ja lähdin kävelemään kohti hautoja.

Aurinko lämmitti minua ja katsoin taivaalle. Vanhat tammet heiluttivat vihreitä lehtiään, ja hautausmaalla oli kaunista ja rauhallista.

Etsin äidin haudan, ja polvistuin sen ääreen. Pyyhkäisin pölyjä ja lehtiä haudan päältä ja huomasin sen vieressä kuihtuneen ruusun.
Anteeksi etten muistanut tuoda parempaa, ajattelin ja ojensin käteni sitä kohti. Kun sormeni hipaisivat ruusua, se alkoi vihertämään.
Vetäisin nopeasti sormeni pois, ja huohotin.
Mitä minulle on tapahtumassa? mietin ihmeissäni.

Keräsin rohkeuteni ja otin ruusun käteeni. Se puhkesi loistoonsa. Vanha ruusu oli syvän punainen ja varsi kauniin vihreä. Lumoutuneena nostin ruusun taivaisiin ja tarkastelin sitä.

En huomannut silmäparia, joka tarkasteli minua puiden takaa, enkä tarkastelijan tuttuja vaaleita hiuksia.