Kun näin kannessa olevan kuvan ensimmäistä kertaa, minun täytyi pysähtyä kesken kaiken. Kun näin sen toisen kerran, päätin, että haluan kertoa tuosta kuvasta luettavan tarinan niillekkin, jotka eivät sitä välttämättä niin selvästi näe.
Tämän tarinan...
Olin peruskoulun viimeisellä luokalla, kun tapasin sinut. Se oli sateinen syyskuun ilta. Sellainen hämärä ja kylmä ilta, jona tekee mieli sytyttää takkaan tuli ja käpertyä vilttiin katsomaan, miten nälkäiset liekit nuolevat puita.
Mutta sinä iltana olin kaivanut sateenvarjon hyllyn perältä, laittanut keltaiset kumpparit jalkaan ja lähtenyt ulos kaatosateeseen. Olin luvannut mennä serkkuni Miran koululle jonkinlaisille kykymessuille katsomaan, kun hän veteli spagatteja tai mitälie ja heitteli voltteja permannolla. Mieluiten olisin jäänyt kotiin makaamaan, mutta lupaus oli valitettavasti lupaus.
Hiukseni olivat kastuneet sateenvarjosta huolimatta, sillä ne olivat olleet liian pitkät. Joku auto oli roiskuttanut päälleni kuravettä ajaessaan ohi. Vetäessäni viimein koulurakennuksen pääoven auki sisällä oli ollut sellainen tungos, etten ollut löytänyt serkkuani. Luultavasti jokainen sateenvarjonsa kotiin unohtanut ohikulkija oli tullut messuille sadetta pakoon.
Lopulta olin tyytynyt kiertelemään koulun täydessä aulassa edestakaisin, jotta voisin sanoa serkulleni etsineeni häntä valehtelematta. Olin tylsistynyt kuoliaaksi ja ihmispaljous oli alkanut inhottaa minua toden teolla. Kosteita paitoja hankautumassa toisiinsa, märkiä kenkiä kitisemässä vasten lattiaa ja haisemassa pahalta. Melu oli ollut valtava.
Silloin minä olin nähnyt sinut ensimmäisen kerran. Yhtä hiljaisena kuin aina, yhtä rauhallisena kuin aina, yhtä välinpitämättömän näköisenä. Yhtä tutkimattomana. Sinä olit istunut nurkassa, pöydän takana. Sinulla oli ollut korttipakka käsissäsi ja olit sekoitellut sitä luonnottoman sulavin liikkein. Kuin sormesi olisivat olleet sitä varten tehty. Ei pienintäkään virhettä.
Olin katsonut sinua ja jotenkin maailmani oli kellahtanut kyljelleen. Ei ylösalaisin. Kyljelleen. Sinun oikeassa korvassasi ollut musta timantti oli välkähtänyt. Minä olin astunut eteenpäin.
Kun olin kävellyt kohti pöytääsi, hiljaisuus oli alkanut kasvaa ympärilläni. Melu oli hiipunut pois. Sinä olit istunut siinä, rennosti tuolillasi, omassa hiljaisessa nurkassasi, sekoitellen maailmaan kyllästyneen näköisenä pitkillä sormillasi korttipakkaa. Sinä olit houkutellut minua tulemaan luoksesi pelkästään olemalla siinä. Enkä minä ollut osannut vastustaa.
Kun olin seisahtunut pöytäsi eteen, et ollut nostanut katsettasi korteistasi. Kun olin astunut vielä askelen edemmäs ja potkaissut vahingossa pöydän alta pilkottavaa jalkaasi, olit viimein katsonut minua.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Se oli ollut se. Se oli ollut se hetki. Minä olin katsonut suoraan sieluusi. Se oli heijastunut pikimustista silmistäsi.
Sormesi olivat pysähtyneet kesken liikkeen. Olimme tuijottaneet toisiamme hiljaa. Sinun silmäsi olivat olleet niin tummat, etten ollut erottanut iiriksiä pupilleista.
Olin hukkunut. Siinä ihmispaljouden keskellä, seisoessani koulun täpötäydessä, meluisassa aulassa. Olin hukkunut sinun silmiisi.
Muistan, kuinka olit laskenut kortit siistiin pinoon pöydälle yhdellä pikaisella liikkeellä. Muistan, kuinka olit noussut seisomaan ja tarttunut kädestäni kiinni. Ei ollut ollut kipinöitä, ei kihelmöintiä. Oli ollut vain hiljaista lämpöä.
