Juna oli myöhässä. Pitkästä aikaa se oli oikeasti enemmän kuin minuutin tai kaksi jäljessä normaalista aikataulustaan. Kaikkialla oli sumuista ja pimeää. Talvi oli alkanut liian lämpimänä, liian mustana.
Olin ostanut aamulla kahvin ollessani ajoissa juna-asemalla. Se lämmitti sormia, joita en ollut verhonnut lapasiin lähtiessäni. Ilmisiä laiturilla oli vain muutama. Kellonajasta päätellen ajattelin kaikkien vain olevan sisällä lämmittelemässä.
Kaivoin jo valmiiksi lippuni esiin, joka kuului leimata junan eteisessä. Kello alkoi raksuttaa eteenpäin ja ohitti arvioidun uuden lähtöajan. Heitin tyhjän kahvimukin vieressä seisovaan roskakoriin ja kuuntelin raiteita, jotka alkoivat humista, kun juna lähestyi ja lopulta pysähtyi eteen.
Ikkuna, johon nojasin, oli kylmä. En saanut enää keskityttyä uneeni. Katseeni harhaili muissa kanssamatkustajissa. Näin miehen, joka oli alkanut ilmestyä aina samaan vaunuun kanssani. Toisiksi viimeiseen. Hän tuli kuitenkin aina pysäkkiä myöhemmin kuin minä ja jatkoi matkaansa minun poistuttua junasta.
Kävelin käytävää pitkin penkkien ohi ovelle ja tuijotin eteisessä tummasta ikkunasta ulos junan hidastaessa vauhtia. Purin huultani ja vilkaisin kohti viimeistä vaunua, josta alkoi pikkuhiljaa purkautumaan ihmisiä. Rinnassani puristi pieni kaipaus jotain menetettyä kohtaan, vaikka en koskaan ollut edes puhunut hänelle.
//Tiedän olleeni epäaktiivinen, anteeksi. Olen suunnitellut tarinan päätöksen ja se ilmestyy ensi tiistaina. Kommentoi ja äänestä, jos tykkäsit ~ demonipinja
CZYTASZ
Girl with white hair (in finnish)
Dla nastolatkówValkoiset, olkapäitä hädin tuskin hipovat hiukset, musta takki ja sulkeutuvat junan ovet. Enempää en hänestä osaa kertoa. Tarinan luvut ovat lyhyitä, pieniä otteita päivittäisistä junamatkoista minä-kertojan muodossa.
