Sairaalahuoneen pimeydessä näen uudelleen nuo suljetut silmät, aikanaan niin kauniit ja täynnä elämää. Nyt tummuneet ja jäljelle jäänyt on vain musta kuori todistamaan noiden aikojen julmuutta. Siitä oli kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Aivan kuin se kaikki olisi tapahtunut vasta eilen...
Ja se ikävän tunne joka polttaa sydämessä joka ikisen päivän jokaisena hetkenä, epätietoisena toivosta tai sen puutteesta. Tunne syö ihmistä sisältäpäin niin voimakkaana, että lopulta sydän kyllästyy odottamaan ja särkyy miljoonaksi toinen toistaan pienemmäksi sirpaleeksi.
Ja joka päivä... Joka päivä istuin hänen vuoteensa vieressä ja rukoilin että kaikki päättyisi hyvin. En halunnut ajatella mitään muuta. Istuin vain siinä kädet ristissä ja annoin kyyneleiden kastella poskeni päivästä toiseen yhä uudelleen ja uudelleen. Aivoni, ruumiini ja koko kehoni oli kuin lamautettu. En voinut ajatella, syödä kunnolla enkä edes puhua. Sietämätön tuska peitti alleen kaiken inhimillisen.
Yritin olla vahva ja toistaa joka hetki itselleni, että kaikki palaisi pian ennalleen ja hän olisi taas sylissäni turvassa kaikelta pahalta, mutta en onnistunut siinä kovin montaa kertaa...
Syvällä sisimmässäni minäkin tiesin, että kaikki oli ohi. Olin menettänyt hänet lopullisesti.
-----
[A/N]: Mulla ei oo vähään aikaan ollu minkäänlaista inspiraatiota kirjoittamaan yhtään mitään. Aivot löi joka kerta tyhjää, kun yritin saada jotain aikaseks...
Kuitenki tossa 4.1 saapui se kauan odotettu inspiraatio ja tekstiä tuli ton verran mitä tossa ylhäällä näette. Tiiän ite et tosta pätkästähän sais kirjotettuu vaikka miten pitkän tarinan, mut mulle toi teksti on valmis tollaisenaan, enkä aio sitä enää jatkaa. Yritin kyl sitäkin, mutta en vaan pysty siihen.
Iso kiitos vielä mun kahdelle rakkaalle ystävälle jotka luki tän mun tekstin ennakkoon ja rohkaisi mua laittamaan ton tänne.
ESTÁS LEYENDO
Novellit
Historia CortaKokoelma yksiosaisia tarinoita. Uusia osia saattaa ilmestyä harvoin; kirjoitan silloin, kun minulla on inspiraatiota ja jaksamista.
