Heräsin herätyskellon kovaan ääneen ja nousin varovasti sängystä. Meinasin pyörtyä heti noustuani väsymykseen. Koulun asiatkin pitäisi vielä hoitaa ennen kuin lähden vaikka olin muutenkin aivan uupunut kaikista kokeista ja läksyistä. Sitten nostin puhelimen pöydältä ja unohdin kaiken väsymyksen ja stressin.
Se oli suloinen "huomenta"-viesti häneltä. Hyräilin hiljaa ja hyppelehdin keittiöön. Minua hymyilytti aivan suunnattomasti ja tuntui kuin räjähtäisin. Ei mikään, ei yhtään mikään ikinä saisi minua yhtä onnelliseksi kuin nämä viestit.
Joka ilta ja joka aamu hän muistutti minua siitä kuinka ihana ihminen olin. Minä tein hänelle samoin ja se teki meidät molemmat todella onnellisiksi. Hänellä oli usein huolia ja yritin olla aina hänen tukenaan. Ja joka ikinen kerta kun olin vähänkin surullinen hän oli minun tukenani ja osoittautui yhdeksi maailman parhaimmista ihmisistä.
Se oli aivan ilmiselvää, tottakai olin rakastunut, en vain halunnut tunnustaa sitä itselleni. Yritin muistuttaa itselleni kuinka eromme veisi minulta ainoan ihmisen joka enää jaksaa kuunnella minua. Pidin silti mielessä, että hän oli kertonut rakastavansa minua ja ettei ikinä tulisi rakastamaan ketään muuta. Ajatus antoi minulle toivoa siitä että joskus voisimme olla vielä onnellinen pari.
Kun suljin ulko-oven ja kävelin alas jäisiä kiviportaita, huomasin että aurinko paistoi hyvin kauniisti tänään. Tuntui että tästä todella tulisi hyvä päivä. Ehdin bussiin juuri hyvissä ajoin ja koulupäivä sujui helpommin kuin yleensä. Ajattelin että tämähän on itseasiassa aika hyvä päivä, vaikka aamulla herääminen olikin aivan kamalaa.
Koulun jälkeen menin hyvien ystävieni kanssa syömään kadunvarrella sijaitsevaan pieneen aasialaiseen ravintolaan. Rakastin sushia ja ruuan ääressä oli aina helpompi puhua. Puhuimme kaikista meitä vaivaavista asioista ja myös iloisista asioista joita oli tapahtunut lähiaikoina.
Yhtäkkiä toinen kavereistani sanoi että hän on varmaan ihastunut. Ajattelin että kuinka söpöä ja kysyin että minkälainen poika oli. Hän sanoi: "Joka ilta ja joka aamu hän muistuttaa minua siitä kuinka ihana ja kaunis ihminen olen. Minä teen hänelle samoin ja se tekee minut todella onnelliseksi. Hänellä on usein huolia ja yritän olla aina hänen tukenaan. Ja joka ikinen kerta kun olen vähänkin surullinen hän on minun tukenani ja osoittautuu yhdeksi maailman parhaimmista ihmisistä."
Tuntui hyvin oudolta ja tajusin että tämä oli juuri se mitä oli ajatellut itse aamulla. Teki yhtäkkiä todella paljon mieli kysyä jotakin: "Pitääkö hän sinusta samalla tavoin?". Ystäväni vain noin puoli sekuntia ja sanoi että se oli lähes ilmiselvää.
Minun ei tarvinnut edes kysyä kuka poika oli. Tunsin syyllisyyttä. Minun olisi pitänyt olla iloinen ystäväni puolesta, mutta sen sijaan hymyilin pakonomaisesti koko syömisen loppuun asti ja yritin pidättää itkuani.
Kotimatkalla ihmiset tuntuivat tuijottavan minua kummalisesti kun itkin hiljaa omissa ajatuksissani. Yhtäkkiä tajusin kaiken. Hän oli ainoa ihminen jonka seurassa tunsin itseni kunnolla erityiseksi ja halutuksi, mutta oikeasti olin aina ollut aivan samanlainen kuin jokainen tyttö jonka kanssa hän puhui.
Hän ei enää rakastanut minua, hän ei enää tarvinnut minua. Ja päässäni pyöri kysymys "Mitä jos olisin kertonut?".
