Aina puolellasi

#1 Fani

Siristän silmiäni. Auringonsäteet tunkeutuvat väkisinkin verkkokalvoihini ja minun on avattava silmäni. Voi luoja. Väsyttää. Aivan kuten joka aamu, motivaationi nousta ylös sängystä, astua ratikkaan täynnä väsyneitä ja tympeän näköisiä ihmisiä, jonka jälkeen pakottautua koulurakennukseen jossa joudut väkisinkin eri ihmisten arvosteltavaksi. Opettajat, oppilaat... ainakaan talonmies Rantanen ei tunnu vihaavan minua.

Nyt varmaan mietit miksi kuulostan niin hyljeksityltä. Enhän minä varsinaisesti syrjitty ole. Omaan maailman parhaimmat ystävät - Ida ja Jessica, ilman heitä minä, Julia, en selviäisi elämästä. Yhdessä kärsimme liikkatuntien sulkapallosessiot, piileskelemme vessassa välitunnit talvisin, jopa kolmen hengen pöytä ruokalasta on tullut vakiopaikaksemme. Kukaan muu ei edes uskalla istua siinä. Johtunee varmastikin siitä, että mustat, lyhyet hiukset omaava Jessica pelkää kuollaaksen pöpöjä ja desinfioi aina paikkansa vadelmantuoksuisella desinfiointiaineella, jota hänen isoäitinsä valmistaa laittomasti. Hän sanoo sen olevan ''extratappavaa'' jotta pahat bakteerit pysysvät poissa. Ida taas on muuten vain pelätty. Hänen tarvitsee vain heilauttaa pitkiä blondeja hiuksiaan ja potkaista maata vaaleanruskeilla korkokengillään niin se toimii varoitusmerkkinä muille. Olen onnekas, kun omistan maailman parhaimmat ystävät. 

Ihmiset pitävät minua lähimmäkseen outona. Syy siihen löytyy Norjasta, Troforsista. Kaksi ruskeasilmäistä norjalaispoikaa ovat vieneet sydämeni. Marcus ja Martinus, tuo komea poplaulajaduo on ollut suuri fanituksen kohteeni kohta vuoden. Olen nähnyt heidät kerran, kun kävin heidän upeassa konsertissaan Ruotsissa, Malmössä. Odotan vain innolla sitä (harvinaista) päivää että he tulisivat Suomeen.

Saavun hengästyneenä paikalle. Olen taas myöhässä. Koputan ja avaan oven. ''Anteeksi että olen myöhässä'' mutisen ja menen istumaan paikalleni. ''Tiesitkö että meillä on nyt matikankoe?'' Jessica kuiskaa korvaani. ''Mitä?! koe?'' tokaisen. ''En minäkään.'' Jessica vastaa. Helvetti sentään. Miten en voinut muistaa. En osaisi mitään matikan juttuja ja äidillä menisi taas tunteisiin pahemman kerran kun saisin kokeesta vitosen. En vain ymmärrä matikkaa. Siinä ei ole mitään järkeä mielestäni. En todellakaan tiedä mitä teen tulevaisuudessa, kouluni menee huonommin kuin koskaan. Ainoat aineet joissa pärjään on kielet, jotka tuntuvat helppoutensa takia tylsiltä. 

Tunti loppuu ja alan selaamaan instagramia puhelimellani. Sillä hetkellä, asia minkä huomasin sai sydämeni pysähtymään ja olisin voinut vain lyyhistyä maahan ja alkaa huutaa. ''Hengitä, rauhassa..'' yritin rauhoitella itseäni. Marcus ja Martinus julkaisivat kuvan jossa ilmoittivat tulevansa konsertoimaan Suomeen. KEIKKA ON VIIKON PÄÄSTÄ! menen ihan paniikkiin. Pakko saada liput. En voi missata tätä. Minulla olisi vielä 2 tuntia jäljellä mutta otan takkini naulasta ja lähden kotiin.

Päästyäni kotiin alan hädissäni etsimään pankkikorttiani. Mihin olen laittanut sen? liput tulisivat myyntiin tunnin päästä ja minun täytyy löytää korttini. Käytyäni läpin huoneeni jokaisen laatikon, huomaan sen yöpöydälläni kirjan alla. Vihdoinkin! nostan kirjan ja otan pankkikorttini sen alta. Avaan läppärini ja menen ticketmasterin sivuille. Kello lyö tasan kaksi. Klikkaan nopeasti liput permantoon ja maksan ne. Maksu suoritettu.

Minulla on liput. Olen niin onnellinen, että haluaisin itkeä.