Monster Fantasy

4. luku

Ajatukseni myllersivät kuin tuulimylly ja tunsin pääni räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Voisin hyvin kuvailla, miltä minusta nyt tuntuu, mutta aikaa ei riitä, enkä löydä oikeita sanoja. Näin koulunporttien häämöttävän edessäni. Portti vaikutti minusta ihan vankilan kaltereilta.

Koulu oli muutenkin karunnäköinen. Se muistutti hylättyä kirkkoa keskellä aavemaista hautausmaata. Se oli rakennettu mustasta tiilistä. Minua alkoi puistattaa, että olin tullut johonkin gootti-kultin päätalolle. Kun pääsin lähemmäksi, Portti tuntui ulottuvan ainakin pilviin saakka.

"Daphne Cassidy?" möreä mies ääni kysyi. Laskin katseeni pilvistä isokokoiseen keski-ikäiseen mieheen. Olisin säikähtynyt, mutta äskeisen ihmissyönnin jälkeen, en säikähtäisi enää edes kärpäsen ininää. Hänelläkin oli lippis, mutta vihreä. Miehellä on harmaat housut, siihen sopiva harmaa takki, valkoinen paita, jota koristi ketsuppitahra. Hänen takkinsa pielessä luki Talonmies Wrener. Talonmies ei näyttänyt iloiselta. "Minä olen" sanoin muodollisesti, samalla hapuilin matkalaukkuni vetokahvaa.

Hetkinen! Matkalaukku! Missä se on? aloin hädissäni kelata taaksepäin. Kun menin bussiin, minulla oli viininpunainen matkalaukku ja kevyt olkalaukku, joka minulla vielä oli. Kun tulin pois bussista...en muistanut ottaneeni sen mukaan. Siellä oli kaikki tarvittavat vaatteet ynnä muut tavarat. Tosi kiva, mitä minä nyt teen? Aloin selittää mokaani, kunnes Wrener nosti kätensä vaientaakseen minut.

"Tämä matkalaukku" se ei ollut kysymys. Hän piti toisessa kädessään matkalaukkuani. Jälleen seisoin siinä suu auki hämmästyneenä. Kohta hän taikoo pupun lippiksestään. "Miten te...?"

"Wrener vie teidät huoneeseenne" hän viittoi minua seuraamaan ja antoi matkalaukkuni takaisin. En tiennyt, mikä hämmästytti minua eniten; auki jäänyt vastaus vai itsestään puhuminen kolmannessa persoonassa.
***
Asuntola sijaitsi koulun takana vähän matkan päässä. Saavuimme asuntolaan, olin huojentunut, että talo oli violetinvärinen mustan sijaan. Oleskeluaulassa Wrener kertoi kahden ensimmäisien kerroksien olevan poikien valtakuntaa, jonne ei ollut asiaa enää ilta kahdeksan jälkeen. Sama koski tyttöjen valtakuntaa joka alkoi kolmannesta kerroksesta. Eli talossa oli yhteensä viisi kerrosta; aula, poikien kerrokset ja tyttöjen kerrokset.

Hän johdatti minut yläkertaan sanomatta mitään, edes silloin kuin kysyin portaikossa olevien vanhanaikaisien taulujen historiaa.
Tulimme huoneen 210 ovelle. Hän avasi oven kömpelösti isoilla käsillään ja minä sytytin valot. Haukoin henkeä, mutta pidin yllättyneisyyteni salassa Wreneriltä. Huone ei ollut hullumpi: vaaleat seinät, tummanliilat verhot, iso valkoinen karvamatto, kaksi sänkyä (en sitten saanutkaan omaa huonetta) kummallakin puolella ikkunaa. Oikealla puolella huonetta sijaitsi kylppäri.

"Tässä lukujärjestys, koulupuku olla sängyllä" Wrener sanoi hieman huonolla äidinkielellään. Hän ojensi lukkarini ja huoneen avaimet. Hänen lähdettyään heitin matkalaukun koulu-univormun viereen. Puin sen päälleni ja menin peilin luo, joka oli kylppärin ovessa. Puku koostui valkoisesta nappipaidasta, mustasta neuleesta ja verenpunaisesta hameesta, joka ulottui juuri polviin saakka. En oikein välitä mustasta, mutta nyt se näytti istuvan minulle hyvin.

Katsoin huonetta. Vasemmanpuoleinen (minun puoleni) oli siisti ja koskematon. Taas oikea puoli oli täysin asuttavissa. Kämppäkaverillani oli hyllyt täynnä kirjoja, talismaaneja ja unisieppareita (kyllä vain, tiedän mitä ne ovat). Minua alkoi huolestuttaa, että huonetoverini on sekaantunut pimeään taikaan.
Kauhistuneena vilkaisen kelloa. Se näytti seitsemäntoista yli yhdeksää. Ensimmäinen tuntini oli alkanut seitsemäntoista minuuttia sitten. Hitto. Nappasin lukkarin, avaimet ja lähdin juoksujalkaa koululle. Ensimmäinen päiväni ei ollut todellakaan alkanut sujuvasti.
***
Kun pääsin sisään vilkaisin lukujärjestystäni. Nostin kulmakarvani aavistuksen epäuskoisesti. Minulla oli juuri menossa kuolleiden historiaa, sitten sammakon kieltä ja ennen ruokailua meribiologiaa. Miksi kaikilla aineilla on omituiset nimet? Kuten Kauhun maantieto, kotituhous ja katala tiede. Tämä alkaa mennä entistä oudommaksi. Kaikki koulupäivät ovat yhdeksästä kolmeen. Paitsi perjantaina, koska minulla ei ole mitään silloin. Perjantai oli varmaan jonkinlainen vapaapäivä.

Tajusin hidastaneeni vauhtia. Katsoin luokan ja jatkoin juoksemista. 2-c, pakotin itseni muistamaan kotiluokkani. Sitten eteeni ilmestyi ovi, jossa luki 2-c. Opettaja Mei Linger. Keräsin viimeiset rohkaisun rippeet ja koputin oveen. Ei vastausta. Aloin epäillä, että luokka oli väärä, mutta tarkistin ainakin kolme kertaa sen olevan oikea. Tartuin kahvaan, avasin oven ja kurkistin varovasti sisään.

Kaikkien päät olivat kääntyneet minuun päin. He tuijottivat minua herkeämättä, kuin olisivat olleet siinä asennossa ainakin sata vuotta. Kaikki vaikuttivat niin kuolleilta. Opettaja Mei Linger katsoi minua silmät uteliaisuudesta kiiluen. Suljin oven perässäni ja menin luokan eteen. Se matka tuntui piinallisen pitkältä, kun heidän katseensa oli porautunut jokaiseen liikkeeseeni ja hengenvetooni. Oli haudanhiljaista. Opettaja liikahteli viereeni.

"Sinä taidat olla Daphne" hän sanoi samettisella äänellä. Minä vain nyökkäsin. Opettajan alkoi hymyillä leveästi. Hän levitti kätensä ympärilleni halauksen tapaisesti. "Voi miten ihanaa! minä pelkäsin sinun ressukan eksyneen" hän sanoi riemuiten. Olin jähmettynyt aloilleni. En osannut odottaa mitään tämän kaltaista. Opettajan vaaleat hiukset kutittivat nenääni. Hänellä oli punainen panta, vihreä toppi, vihreät trikoot ja kukkahame. Hän oli kunnon viherpeukalo.

"Kultahiutaleet, Daphne on tullut meidän yhteisöömme. Olkaa hänelle mukavia" hän sanoi hunajaisella äänellään. Kukaan ei tehnyt elettäkään, paitsi takarivin poika aivasti. Minä katsoin maahan, kuin olisin odottanut sen avautuvan ja nielaisevan minut. Siltä minusta juuri tuntui. "Voit valita paikkasi vapaasti ja kuunnella tuntia" hän hymyili minulle äitimäisesti ja minä vastasin tämän hymyyn. Ainakin yritin.
Löysin ainoan paikan ikkunan vierestä. En mennyt heti istumaan ajatellen, että se ei ollut vapaa.

"Onko tämä vapaa?" kysyin pojalta, joka istui vapaanpaikan takana. Poika nosti katseensa oppikirjasta minun silmiini. Vereni hyytyi. Hän se oli. Poika, jolla oli smaragdinvihreänsilmät. Pojan ilme ei kertonut mitään siitä, mitä näin metsäaukiolla. Hänen mustat hiuksensa olivat valahtaneet silmilleen, mutta se ei näemmä haitannut häntä. Eikä minuakaan, sillä hänen silmänsä olivat todella kauniit.

"Aiden, onko kaikki hyvin?" opettaja rikkoi hiljaisuuden. Hän ja koko luokka katsoi meitä. "Kaikki on hyvin opettaja Linger. Jatkakaa vain" hän sanoi, mutta piti edelleen katseensa minun silmissäni. Sitten hän laski katseensa kirjaan.
"Se on vapaa" hän sanoi vuorostaan minulle.

Asetin laukun selkänojalle ja istuuduin. Vilkaisin Aidenia, mutta hän oli uppoutunut kirjan tekstiin. Panin merkille, ettei hänellä ollut koulupukua. Hänellä oli vain valkoinen nappipaita ja mustat housut. Käänsin katseeni taululle. Linger kirjoitti 'Kreikan mytologian sankarit'. Hän puhui niin nopeasti, että melkein unohti hengittää. Minä taas käänsin katseeni Aidenia päin ja hän katsoi takaisin. Naama punaisena käänsin katseeni pois.