The one

| |

Toisinaan ajatukseni juoksu on liian kova. Ei kuntoni kestä sellaista. En saa hengitettyä kaikilta niiltä asioilta joita mielessäni on.
   Ne juoksevat kaikki nopeammin kuin tulen ikinä itse juoksemaan. En ymmärrä koulujuttuja.
   En saa niistä kiinni, en kynsin, en hampain. Enkä opi mitään. Sata asiaa sisään, sata ulos. Se tuntuu turhalta, koska se on.
    Miksi lukea kun ei siitä ole hyötyä? Miksi puhua kun kukaan ei kuule? Miksi kirjoittaa kun kukaan muu ei osaa lukea? Miksi tuntea kun ei ole mitään mitä tuntea?
   Vihasin sitä kun joku ei ymmärtänyt puhettani. Saatoin joutua selittämään asioita uudestaan ja uudestaan. Eikä ikinä kukaan voinut ymmärtää kuinka vaikeaa se oli minulle itselleni.
   En aina edes tiennyt mitä pitäisi sanoa. Enkä voinut vaieta, kun minun piti jotain sanoa.
Osasin esiintyä yleisölle hauskana. Osasin saada kaikki hymyilemään ja rentoutumaan.   
   Unohtamaan ne kaikki pahat ajatukset joita mielessä oli. Mutta tunteista puhuminen oli vaikeaa.
   En yhtäkkiä osannut puhua. Sekä silmissäni sumeni. Ehkä se johtui siitä että pelkäsin tulevani tuomituksi. Tai sitten olin jo tuomittu, ajattelemalla sellaisia asioita.  
   Kirjoittaa osasin. Monesti minulle kerrottiin kuinka tekstistäni välittyvät tunteet vahvasti.
   Ja se johtuu siitä kuinka paljon tunteita teksteissäni on. Puran näihin teksteihin kaiken. Kaiken mitä en edes halua ajatella tai kaiken josta haluan puhua.
    Sen kirjoitan. Silloin se on poissa. Ja siltikin tallessa. Voin joskus halutessani palata vielä siihen tunteeseen ja hetkeen.
   Ja niihin aikoihin. Ja ne ovat kuin muistoja. Hyviä ja pahoja. Ja painavia.
   Kuin koulureppu, pitkän päivän jälkeen. Monta kirjaa repussa, kokeita tulossa. Painona hartioilla. Kun kirjoitan, se paino katoaa. Vähitellen. Reppu tyhjenee päivän päätteeksi ja oloni on kevyt. Kevyempi kuin hetkeen.