We're all gonna make it - Yoonmin (KESKEN)

Luku 2 [Jimin]

Katson tympääntyneenä toisella puolella luokkaa istuvaa poikaa. Kurtistan kulmiani miettiessäni miksi tuo hieman itseäni pidempi poika välttelee minua. Pohdiskeluni kuitenkin keskeyttää vieressäni istuva J-Hope, joka tökkää minua kipeästi käsivarteen. Käännän kysyvän katseeni poikaan.

"Turhaa sä Yoongin perään haikailet", poika töksäyttää. Pudistan päätäni pienesti naurahtaen: "En mä mitään haikaile". J-Hope kohauttaa olkiaan ja keskittyy taas opetukseen. Minä sen sijaan käännän katseeni takaisin Yoongiin, joka ei selvästikkään ole huomaavinaan hänen niskaansa porautuvaa katsetta.

Metsästän poikaa tuloksetta välitunneilla, jolloin päätän jäädä odottamaan häntä ulko-oville tuntejen päätyttyä. Yoongin sijaan tiensä luokseni löytää Jin, mielessäni pyörivän pojan oikea käsi. Katsahdan kysyvästi Jiniin, mutta tuo vain kohauttaa olkiaan. Kurtistan kulmiani kun poika lähtee kävelemään koulurakennuksen taakse ja pian viittoo minua mukaansa.

Katson Jiniä varautuneesti tuon polttaessa tupakkaa. Minun tekisi mieli kysyä mitä asiaa pojalla on ja miksi minut oli "raahattu" tänne, mutta pidän suuren suuni toistaiseksi kiinni. Odotan kärsivällisenä, että edessäni oleva poika saa tumpattua tupakkansa, ennen kuin nostan pistävän katseeni pojan silmiin.

Jin naurahtaa katseelleni, joka saa minut näyttämään pikkuvanhalta lapselta. Minun niin sanotusti miettiessäni seuraavaa siirtoani, Jin jättää painostavan kysymyksen ilmoille roikkumaan: "Mitä sulla ja Yoongilla on meneillään?". Avaan suuni sanoakseni jotain nasevaa, kuten 'se on minun ja Yoongin välinen asia', mutta suljen sen saman tien. Ei minulla ole mitään oikeutta mennä sanomaan mitä meidän välillämme on, kun en itsekkään tiedä, onko meillä edes mitään. Lasken katseeni maahan, mutta sivusilmälläni huomaan Jinin pudistelevan huvittuneena päätänsä ja jatkavan matkaansa. Hiljaisena liukenen pois koulurakennuksen takaa, jonne on keskustelumme aikana saapunut muitakin.

Olen odottamassa bussia, kun nään Yoongin hieman kauempana. Vaihdan etenemiseni suuntaa hetken mielijohteesta ja kävelen pojan luo. "Mä yritin tavoittaa sua tänään", yritän pitää ääneni huolettomana. Poika kohottaa toista kulmaansa, mutta katsoo suoraan ohitseni. Keskustelun jäädessä jälleen yksipuoliseksi, huomaan bussin tulevan pysäkilleni ja pian jatkavan matkaansa.

Katson bussin perään hieman hölmistyneenä ja siirrän sitten katseeni takaisin eteeni vain saadakseni huomata, että poika on jälleen livistänyt luotani sanaakaan sanomatta. Lievästi vittuuntuneena lähden tallaamaan likaista asfalttia kotiin sunnaten. Minua alkaa toden teolla ärsyttää mielessäni pyörivä poika, mutten voi karistaa häntä pois. En voi, vaikka kuinka yrittäisin.

Tuijotan hiljaisena vaaleaa seinää. Kuulen, kuinka veljeni pamauttaa ulko-oven perässään kiinni, heittää takkinsa eteisen penkille ja hyppää sitten sohvan toiseen päätyyn: "Mitä broidi?". En reagoi, vaan jatkan hyvinkin mielenkiintoisen seinän tuijottamista. Veljeni tuhahtaa ja nousee pois sohvalta. Ei mene kauaakaan kun askeleet ovat loitonneet kokonaan ja päästän ilmoille syvän huokauksen.

Herään ovikellon soimiseen. Olin jossain vaiheessa nukahtanut kesken intenssiivistä tuijotuskisaani seinän kanssa. Hieman tokkuraisena nousen istuma-asentoon ja totuttelen valoon. Ovikelloa aletaan rämpyttää raivolla, mikä pakottaa minut nousemaan. Laahustan eteiseen ja avaan laiskasti oven katsomatta ensin, kuka asuntoon niin hanakasti tahtoi.

Availen silmiäni, päähäni sattuu. Katson yläpuolellani näkyviä kasvoja pöllämystyneenä, refleksimaisesti nostaen toisen käsivarteni naamani suojaksi uuden iskun varalle. Henkilö huokaisee helpottuneena virkoamisestani. "Luulin, et sun veljes avais oven", tuon kasvoille kaartuu hetkeksi lievästi hermostunut virne. Naurahdan, edelleen hieman pökertyneenä, ja nousen vaivalloisesti ylös.

Katson minua vastapäätä istuvaa poikaa, joka ryystää kahvia rikkoen käsinkosketeltavan hiljaisuuden. Pyörittelen teelusikkaa kahvikupissani odottaen, että poika avaisi syitään erikoisesti alkaneelle vierailulleen. "Joten..", hän aloittaa, muttei valitettavasti pääse pidemmälle ovikellon taas soidessa. Vilkaisen poikaa pahoittelevasti ja kiiruhdan eteiseen. "Unohin mun avaimet ku lä-", veljeni hiljenee nähdessään jo hieman sinertävän silmäkulmani. "Jimin?", tuo katsoo minua tiukasti. Kohautan vain olkiani ja viiton keittiöön päin. Harkitun rauhallisesti, kulmat kurtussa, veljeni kävelee keittiöön. Tiedän jo entuudestaan, että veljelläni ei mene kauaa napsahtamiseen, eikä tämäkään kerta jää poikkeukseksi. Luon veljelleni kyllästyneen katseen tuon heitettyä Namjoonin pihalle ja linnoittaudun sitten huoneeseeni.

Saan osakseni sääliviä katseita kävellessäni koulun käytäviä pitkin. Voin kuvitella jo kaikkien ajatukset siitä, kuinka uusi poika sai turpaansa heti ensimmäisenä päivänään. Kukaan ei kuitenkaan tiedä totuutta, eikä ole minun asiani alkaa sitä täällä kuuluttamaan, joten tyydyn vain lahjoittamaan jokaiselle säälijälle arvoituksellisen virneen. Monet kääntävätkin katseensa piakkoin jonnekkin muualle, jättäen minut omaan arvooni.

Kellon soidessa siirryn säälivien katseiden alta historian luokkaan. Käyn luokan nopeasti katseellani läpi, suurin osa kurssin opiskelijoista on jo kaivassa kirjojaan. Suuntaan takariviin ja istahdan kuluneelle reunapenkille. En vaivaudu etsimään kirjaa repustani, sillä muistelen jättäneeni sen huoneeni lattialle. Katseeni kääntyy automaattisesti ovelle, kun joku astelee luokkaan - tai siis kun Yoongi astelee luokkaan. Poika ei kuitenkaan poikkea tavastaan olla huomioimatta minua, vaan menee istumaan keskirivin paikkeille Jungkookin viereen.

Tuhahdan itsekseni saaden Yoongin reaktiomaisesti vilkaisemaan taakseen. Huomaan pojan kasvoilla hämmennyksen, vaikka tuo sen peittämisessä hyvin onnistuukin. Nopeasti poika kääntää katseensa takaisin eteensä, jättäen minut ajatuksiini. Jos Yoongin huomion saaminen vaatisi mustan silmän, sellainen minun täytyisi paikka paikoin myös hankkia.

//729 sanaa :)