Sinulle, rakas isoäiti

Teille, rakkaat isovanhemmat

Tulisin teille joka kesä ja sammaloitunut kiviaita ja leikatun nurmikon tuoksu toivottaisi minut tervetulleeksi. Seisoisin siinä hymyillen ja tuijottaisin punaista puutaloanne ja ikkunoiden edessä lepääviä ptsiverhoja, joiden väliin ilmestyivät sinun rakastavat kasvosi, joille leviäisi ilahtunut ilme kun huomaisit minut. Juoksisin riemuissani ovelle, jonka avaisit juuri minun siihen saapuessani ja toivottaisit minut tervetulleeksi lämpimällä halauksella.

Viskaisisin äidin ostamat kalliit lenkkarit jalastani ja vaihtaisin tilalle omat raidalliset kumisaappani, jotka olisivat odottaneet minua koko vuoden, valmiina toimintaan. Nauraisit minulle ja sanoisit, ettei vielä olisi aika lähteä ulos vaan tonttujen, Nöpön, kilpparin ja Hubertin pitäisi vielä tutustua huoneeseensa ja vanhemmille pitäisi imoittaa, että olin turvallisesti perillä. Eivätkä Rami ja Herttakaan olleet minua vielä tervehtineet.

  Nyökkäisin alentuneesti ja jättäisin saappaat vielä hetkeksi ovelle odottamaan, mutta suru unohtuisi nopeasti kun isoisän vanha metsästyskoira Rami juoksisi iloisesti minua tervehtimään ja kaataisi minut innostuksesta maahan niin, että rupeaisin nauramaan. Siihen yhtyisivät isoäiti ja isoisäkin paikalle saapuessaan. Isoäidin kissa Marttakin saapuisi melusta kiinnostuneena paikalle ja puskisi jalkaani. Silittäisin sen selkää ja se kehräisi hiljaa.

  Suukottaisin sitä vielä päälaelle ja ja rapsuttaisin Ramia nopeasti korvan takaa ennen kuin juoksisin reppu olallani heiluen yläkertaan kuuluttaen meneväni huoneeseeni. Naurahtaisitte joitain, jota en enää kuulisi rynnätessäni isäni vanhaan huoneeseen. Asettelisin kaikki unileluni sängylle ja esittelisin niille huoneeni, niin kuin joka ikinen vuosi. Nousisit yläkertaan ja pyytäisit minut ullakolle katsomaan mitä olit löytänyt.  Kiipeäisimme jyrkkiä tikapuita ullakolle, minä edellä. Tukisit minua pepusta, etten tippuisi, enkä minä osaisi huolehtia siitä jaksaisitko sinä yhtään, kuten pienillä lapsilla on tapana.

Kiljahtaisin riemusta näyttäessäsi minulle isäni siskon vanhat nukenvaunut ja nuken itse ompelemiesi nukenvaatteiden kera. Ne raahaisimme huoneeseeni ja niillä leikkisin, kunnes huutaisit minua ulos. Juoksisin innoissani sellaisella vauhdilla alas, että kaatuisin portaissa ja satuttaisin jalkani. Tulisit hädissäsi paikalle ja kietoisit minut syleilyyn, jossa lohdutaisit minua, kunnes kipu ja säikähdys kaikkoaisivat.

Rauhoittuneena itkun jälkeen kävelisimme omat saappaat jalassa mansikkamaalle isoisän lukiessa lehteä kuistilla kahvikupin kera.  Keräisimme mansikoita, kunnes kyllästyisin ja toteaisit mansikoita olevankin jo tarpeeksi jälkiruokaa varten.

  En kuitenkaan haluaisi mennä vielä sisälle, joten siirtyisimme tulppaanipenkin puoleen. Opettaisit minulle kuinka saada rikkaruohot maasta juurineen. Koko penkin ehtisimme nyppiä ennen kuin kyllästyisin ja tajuaisitkin olevan jo aika ruveta ruokaa laittamaan. Pyytäisit minua menemään hetkeksi isoisän seuraan.

Nyökkäisin ja kiipeäisin isoisän viereen istumaan. Tämä laittaisi lehden sivuun ja hymyilisi minulle. Isoisä kertoisi minulle hurjia tarinoita merimatkoiltaan nuoruudestaan. Hengähtäisin kauhistuneena hurjissa kohdissa ja nauraisin aina hauskoissa. Tarnoiden jälkeen tarrautuisin isoisän käteen ja pyytäisin tätä olemaan menemättä enää merelle, ettei tälle sattuisi mitään. Isoisä vain naurahtaisi ja ylistäisi merireissuja. "Mutta älä huoli, minä olen jo liian vanha siihen.", Isoisä kuitenkin tokaisisi hymyssäsuin, enkä minä tietenkään pienenä tajuaisi mitä vanhuus merkitsisi.

Isoäiti huutaisi meidät syömään sisään syömään keitettyjä oerunoita tillin kera, sekä herkullisiä jauhelihapihvejä kermakastikkeella.
Jälkiruuaksi olisi poimimiamme mansikoita kermavaahdon kera. Ei ole parempaa.

Ruuan jälkeen, päiväunet otettuamme menisin kanssasi kävelemään. Tukahduttavan kuuma maalaisilma ottaisi meidän vastaan kävellessämme hiekkatiellä, johon autojen renkaat olisivat luoneet urat.

Näyttäisit minulle kauan sitten palaneen navetan jäänteet ja kertoisit sen historiasta. Selittäisit minulle kuinka vanhoja sen perustuksen pyöreät kivet oikein olivat ja tuijottaisin sinua silmät suurina niiden lukujen suuruudesta hämmästyneenä. Sitten rukoilisimme kaikkien palossa kuolleiden lehmien ja ihmisten puolesta. Opettaisit minulle isä meidän- rukousta, ja lohduttaisit kun en osaisi sitä ekalla kerralla. Kävelisimme käsi kädessä yhdessä kotiin.

  Söisin iltapalaksi kaurapuuroa omenahillolla ja lukisin samalla ikivanhaa Aku ankka lehteä. Illalla isoisä istuisi keinutuolissa taas kertomassa tarinoitaan. Minä istuisin siinä niitä kuuntelemassa sylissäsi ja silittäisin jalkojeni päällä makaavaa Marttaa, joka kehräisi rauhoittavasti silmät ummessa. Rami makaisi isoisän jaloissa ja lepuuttaisi häntäänsä keinutuolin jalan päällä sekin puoliunessa.

Menisimme yhdessä huoneeseeni ja peittelisit minut peiton alle kaikkien unilelujeni kanssa ja lausuisimme iltarukouksen kädet ristissä. Suukottaisit minua otsalle ennen kuin poistuisit huoneesta hiljaa ja nukahtaisitän heti rankan päivän jälkeen.

Vuodet vierivät ja koulu lisääntyy. Ehdimme nähdä yhä harvemmin ja kun yritän soittaa et osaa vastata, kun puhelin on sinulle aivan kummallinen kapistus. Vuodet vierivät ja isoisä nukkuu pois. On myös Ramin aika mennä. Käyn sinua tapaamassa ja olet iloisempi kuin aikoihin. Käymme yhdessä isoisän haudalla ja rukoilemme hänen puolestaan sekä viemme haudalle hänen lemoikukkiaan lemmikkejä. Sytytämme myös hautakynttilän.

Vuodet vierivät taas eteen päin ja opiskelu kovenee. En ehdi nähdä ja enää ei ole Marttaakaan. Olet vain sinä, rakas isoäiti.

Lopulta oli sinunkin aikasi mennä. Kirje tuli, enkä halunnut uskoa. Et sinä voisi olla poissa.

Matkustin teille ja menin isoisän haudalle, joka oli nyt teidän yhteinen. Rukoilin puolestasi ja toin molempien lempikukkia, lemmikkejä ja päivän kakkaroita. Sytytin kaksi hautakynttilää. 

Te ette olleet enää täällä. Näkisin teidät vielä, mutta siihen olisi aikaa. Te olitte nyt siellä paremmassa paikassa, ainakin jos oli sinua uskominen. Painotit aina, että näkisimme Jumalan ja Jeesuksen luona taivaan valtakunnassa enkeleinä. Kyyneleet tulvivat silmiini.

Totta kai vein kukkia myös Ramin ja Martan haudalle talon pihamaalle. Surin heitäkin, vanhoja ystäviä. Katsoin vielä enemmän sammaloitunutta kiviaitaa, rehevöitynyttä ruohoa, rapistunutta punaista maalikerrosta puutalon pinnassa, kulahtaneita pitsoverhoja ja villiintynyttä mansikkamaata sekä tulppaanipenkkiä. Myös isoisän paikka kuistilla oli kylmä ja tyhjä. Sisällä paloi yksi keittiön lamppu, jota isoäiti ei enää ollut voinut sammuttaa. En voinut enää estää kyyneliä. Itkin enemmän kuin koskaan.