Alya ||Ei jatku

2. Totuus

//Tarinan kannessa Alya ihmisenä

-Alya. kuningatar sanoi.
Hän tuli kuninkaan kanssa luokseni ja halasivat minua.
-Emme jätä sinua enään koskaan. kuningas sanoi.
Silloin kaikki iski minuun. Muistin sen illan paremmin minä äiti oli hylännyt minut. Muistan nyt, että äiti oli tämä nainen tässä ja kaikella mitä muistan luulisin, että kuningas on isäni.
-Olen taas ihminen. sanoin halaten heitä takaisin.
Kuningatar ja kuningas pitivät minusta vielä tiukemmin kiinni.
-Äiti...sanoin, ennenkuin aloin itkeä.
-Sinä muistat? äiti kysyi.
-Olen aina muistanut sinut, mutta en vain tiennyt kuka olit. sanoin poistuen halista.
-Tuletko mukaamme Alya? isä kysyi.
Nyökkäsin vastauksesi.
Katsoin johtajaa ja kävelin hänen luokse. Johtaja hymyili, mutta vaikutti syylliseltä samaan aikaan.
-Olen pahoillani Alya, en tiennyt. johtaja sanoi.
-Olen ollut häkissä, minua on rokotettu, olen elänyt pienessä aitauksessa, syönyt pahaa ruokaa ja ollut kaikkien kuvattavana. Mutta olet minulle kuin perhe. Tämä eläintarha on ollut kotini 17 vuotta. Se päivä kun löysit minut metsästä oli elämäni pelottavin päivä, mutta myös paras. En olisi tässä ilman sinua. En olisi selvinnyt ilman tätä. Ja sinä teit kaikkesi, että olisin tyytyväinen. Rakastin tuota aitausta. kerroin johtajalle.
-Kiitos. johtaja sanoi.
Hymyilin hänelle ja sitten halasimme.
-Pysyt aina lempi kettunani. johtaja sanoi.
-Ja sinä pysyt aina lempi johtajanani. sanoin.
Vetäydyin pois halista ja kävelin takaisin vanhempieni luokse. Lähdimme pois eläintarhasta. En voinut uskoa, että olin taas ihminen, mutta muutama kysymys vaivaa minua. Miksi minusta edes tuli kettu alunperin? Ja miksi minut jätettiin yksin?

Pakko myöntää, että kun odotin muuttuvani joskus, en kuvitellut seisovani täällä upeassa valkoisessa mekossa. En myöskään koskaan kuvitellut hiuksieni koskaan olevan mustat. Saatika sitten kuvitella olevani molempien vanhempieni kanssa.
Kun pääsimme portin luokse ihmiset kameroiden kanssa avasivat suunsa ja alkoivat räpsimään kuvia. Myös naisia ja miehiä tuli isojen kameroiden ja mikrofoonien kanssa. He kyselivät kaikkea, mutta vartijat työnsivät heitä pois. Olin niin hämmentynyt, että en keskittynyt kävelemiseen, joten kaaduin. Lätsähdin maahan ja löin pääni. Kaikki pimeni, mutta kuulin vielä kameroiden räpsimistä ja äidin huudon "Alya!!". En pystynyt avaamaan silmiäni, mutta kuulin kaiken mitä tapahtui ympärilläni. En saanut kaikesta selvää, mutta kuulin äidin itkevän ja jotain muuta puhetta. Yhtäkkiä tunsin, että minua nostetaan. Sitten en enään kuullut mitään.

Kun vihdoin pääsin takaisin tajuihini näin isän. Hän seisoi vieressäni. Hänen takanaan nurkan varjoissa seisoi mies. Yritin kysyä kuka se oli, mutta en pystynyt puhumaan. Silmäni menivät kiinni ja kun avasin ne nurkan mies oli poissa. Varmaan taas mielikuvitukseni tuotetta.
-Hän on hereillä! isä huusi lääkärille.
Lääkäri ryntäsi huoneeseen ja alkoi säätämään esinettä allani niin, että tulin istuma-asentoon. Kokeilin puhua ja tällä kertaa se toimi.
-Isä...sain sanotuksi.
Isä polvistui viereeni ja otti kädestäni kiinni.
-Kaikki järjestyy Alya. hän sanoi.
-Missä olen? kysyin.
-Olet sairaalassa. isä kertoi.
-Mikä se on? kysyin hämmentyneenä.
-Etkö tiedä? isä hämmästyi.
-Tiedän vain mitä olen kuullut eläintarhassa. 17 vuotta kettuna ei anna aina parhaimpia mahdollisuuksia käydä joka paikassa ja jutella ihmisten kanssa. sanoin sarkastisesti.
-Tottakai. isä naurahti.
-Kauanko olen ollut täällä? kyselin katsoen itseäni.
Tajusin, että en ole enään siinä valkoisessa mekossa. Päälläni on sininen kaapumainen vaate.
-Olet ollut täällä viikon. isä sanoi katsoen alaspäin.
-Viikon! Olen ollut täällä viikon? Missä äiti on?! huolestuin.
-Shh...Rauhoitu. Lydia hoitaa valtakunnan hommia, ettei olisi täällä itkemässä. isä sanoi ottaen käsivarrestani kiinni.

Isä täytti joitain papereita ja sitten pääsin kotiin. En uskonut koskaan sanovani noin. En oikeastaan uskonut koskaan sanovani mitään. Koko matka kotiin oli hiljainen, mutta en itse sitä huomannut, koska katselin kaupunkia. Kun pääsin kotiin hämmennyin. Se oli linna. Tiesin, että vanhempani olivat kuningas ja kuningatar, mutta luulin että he asuvat ihan normaalisti. Kun pääsimme linnan portille kaikki kumarsivat ja avasivat portin. Linnan pihalla joka puolella oli vartijoita. Sisälle mennessämme en ehtinyt nähdä mitään, ennenkuin äiti juoksi luokseni haliin. He kai kaipasivat minua nämä 17 vuotta, mutta he hylkäsivät minut...Kumpa vain tietäisin miksi. Heillä oli varmasti jokin hyvä syy, koska he kaipaavat minua näin paljon.
-Alya, onko kaikki hyvin? Et vastaa mitään. äiti kysyi.
-Aa...Hups, ajattelin vaan asioita. Mitä te kysyitte? kysyin vähän nolona.
-Haluatko mennä katsomaan huonettasi? isä kysyi.
-Huone? Onko mulla huone? Ihan ikioma huone? Ei aitausta, vartijoita tai lapsia klähmimässä ikkunaa? kyselin iloisena.
-Ei tietenkään. he vastasivat yhteen ääneen.
Ennenkuin he ehtivät tehdä asialle mitään juoksin pidemmälle taloon ja menin huoneeseen, jonka ovessa luki Alya. Avasin oven ja katsoin hämmentyneenä huonetta. Siellä ei ollut kasveja missään. Pöydällä oli kyllä kukkia maljakossa, mutta ne oli katkaistu, eikä niillä ollut juuria ja ne näyttivät kärsivän. Katsoin huonetta ja huomasin tämän esineen jossa olin maannut sairaalassa. En tosin vieläkään kokonaan ymmärtänyt sen käyttötarkoitusta. Halusin tehdä itseni kotoisaksi joten käperryin pieneksi palloksi seinän vieressä olevan pöydän alle. Vanhempani tulivat huoneeseen ja näkivät minut.
-Alya, onko kaikki hyvin! isä huusi.
-Mitä teet siellä alla! äiti huusi perässä
-Menen nukkumaan? Mitä muutakaan? sanoin katsoen heitä hämmentyneenä.
-Kulta sinulla on sänky sitä varten. äiti kertoi osoittaen tätä vierasta esinettä.
Tulin pöydän alta pois. Menin sängyn luokse ja istahdin sen päälle. Se oli niin pehmeä, että kaaduin sen päälle.
Äiti naurahti, mutta isä katsoi äitiä vakavasti.
-Meidän täytyy tehdä se. hän sanoi äidille.
-Oletko varma? äiti kysyi.
-Se on ainoa ratkaisu muuten hän ei opi kaikkea ajoissa. isä sanoi äidille.
-Ei opi mitä? Tehdä mitä? kyselin hämmentyneenä.
-Sinun täytyy tietää miksi jätimme sinut sinä yönä 17 vuotta sitten. äiti sanoi surullisesti.
Olin hieman surullinen, miksi? Halusin tietää tämän. Nyökkäsin vastauksesi, vaikka uskon että se ei ollut kysymys.
-Oli meneillä sota pahaa vastaan. Luulimme, että se oli jo ohi. Luulimme, että voitimme hänet jo. Joten laskimme linnan suojat alas. Kuitenkin paha oli vain odottanut tätä hetkeä, joten se iski heti kun suojat olivat alla, enkä pystynyt auttamaan häntä. isä kertoi.
-Ketä? kysyin.
-Sinua. isä sanoi.
Pysäytin kaiken muun hetkeksi. Minä olin ollut vaarassa.
-Paha siirsi osan voimastaan sinuun, mutta hän ei siirtänyt omaa hyvää voimaansa vaan oman kaikista pahimman voimansa. Me tosin emme tienneet sitä. Olit kuin pommi, joka voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Äitisi kuitenkin vaistosi, että jokin oli pielessä, joten veimme sinut voimahuoneeseen, jossa voimamme ovat isoimmillaan. Poistimme pahan sinusta ja siirsimme sen yhteen kirjaan, joka poltettiin heti sen jälkeen. Tosin sinun auttamisesi sai meidät pois vahdista ja paha oli päässyt linnan sisään. Hän halusi voimamme, jotta olisi voinut hallita maailmaa niillä, koska olemme valon jumalia. Joten teimme sen mikä oli parhaaksi. Armeijamme karkoitti hänet ja teimme suojakuvun linnan ylle. Se suojaisi meitä hetken. Tiesimme, että sinä olisit ainoa, joka voisi auttaa meitä ja valtakuntaa. Siirsin voimani sinuun ja sanoin hyvästit. Äitisi lähti viemään sinua pois linnasta ja kun hän pääsi sektori 1:n ja 2:n rajalle hän näki ketun. Äitisi teki sen minkä ajatteli pitävän sinut piilossa. Hän siirsi sielusi tuohon kettuun ja samalla kaikki jumalalliset voimamme. Meille jäi normaalit voimamme, joilla viikko sitten palautimme sinut takaisin. isä kertoi.