Alya ||Ei jatku

6. Sektori 2

Muutuin ihmiseksi ja vilkaisin ympärilleni.
-Ara, tiedätkö missä sektori kaksi on? kysyin.
"Vihdoin ja viimein puhut minulle. Minulla oli yksinäistä."
-Anteeksi, sulla vaan näytti olevan parempaa puhuttavaa. Niin tiedätkö missä se on? kysyin uudelleen.
"Sektori 2...Minähän asun siellä. Tai asuin, etkö muista mitä vanhempasi kertoivat?"
-Ai niin! innostuin.
"Voin viedä meidät sinne. Tarvitsen vain lupasi."
-Selvä, kunhan pysyt piilossa. Emme halua eläintarhaan uudestaan. muistutin.
"Juu juu...Onkohan lapseni vielä elossa?"
-Mitä? Onko sinulla lapsi? hämmentelin.
"On, mutta en tiedä onko hän enään elossa..."
Tunsin mielessäni, kuinka Aran silmistä alkoi valua kyyneliä.
-No, vaikka hän ei olisi enään elossa, voi olla, että heidän lapsensa ovat. yritin piristää Araa.
"Totta...Voimmeko käydä katsomassa kiertelyn jälkeen?"
-Tottakai voimme. Ota nyt vain ohjat käsiin ja menoksi! huikkasin Aralle.
Kullanruskeat silmäni muuttuivat valkoisiksi ja pian olimmekin kettuna maassa. Ara haisteli ilmaa ja lähti taaksepäin. Taisin juosta hieman pitkälle...Aran nenä oli korkealla ilmassa ja välillä aivan maan tasossa. Minulla ei ollut mitään hajua mitä tapahtuu, tai no Ara johdattaa meitä oikeaan paikkaan...
Juoksimme metsässä, mutta pian pysähdyimme. Lähdimme suoraan kohti kaupunkia, jonka ympärillä oli aita. Aidassa oli kyltti, jossa luki isolla Sektori 2. Se oli korkea, mutta emme lähteneet murtautumaan läpi. Ara kaivoi aidan ali ja sitten lähdimme. Ara antoi minulle vallan ja silmäni muuttuivat kullanruskeiksi.
"Meidän täytyy saada vaaatteet jostain. Emme voi kulkea siinä valkoisessa mekossa."
Huomion Aran kommentin ja menin kierrätyspisteen luokse. Siellä oli vaatekeräys. Kiipesin laatikon päälle ja kapusin luukusta sisään. Muutuin takaisin ihmiseksi ja katselin vaatteita.
Otin paidan käsiini ja katselin sitä.
-Mitenköhän tällainen puetaan. hämmästelin.
Katsoin mekkoani ja yritin päätellä miten se tehdään.
"En jaksa odottaa. Toimi nopeammin!"
-No en nyt pysty! huusin Aralle.
"Eikö voi vaan taikoa vaatteita?"
Sain Aran huokaisusta idean.
-Mitä jos pystyykin! iloitsin.
"Jos sä pystyt siihen, voidaan oikeesti vaikka kävellä kotiin, vaikka se on tylsää..."
-Kiitos luotosta. huokaisin.
"No et sä nyt mitenkään erityisen paljoo oo taikonu, loihtinu ja kukaan ei oo opettanu sua..."
-Hei, mä piilotin tän tatskan, saavutin tasapainon ja rökitin Pahuuden! muistutin.
"No, anna mennä."
Aran kommentti sai pienen häpeän kantautumaan korvani taakse, jonne se asettui oikein mukavasti rantatuoliin juomaan limonaadia aurinkolasit päässä. Siellä se kuiski korvaani, kuinka tulisin epäonnistumaan niin pahasti, että Ara saisi sanoa "Minähän sanoin." Otin muutaman syvän henkäisyn ja keskityin vaatteisiin. Tai ainakin yritin...En tiennyt hirveästi mitään muodista.
-Öm...Ara? kysyin häpeissäni.
"Niin?"
-Tiedätkö mitä minun kannattaisi laittaa päälleni? kysyin nopeasti.
"Ha ha! Minähän sanoin!"
Juuri se mitä yritin välttää.
-Niin, okei joo. Voitko auttaa? kysyin turhautuneena.
"Otappa tuo keltainen huppari maasta, tuo pieni toppi ja nuo siniset revityt farkkushortsit."
Otin keltaisen hupparin maasta, mutta minulla ei ollut mitään hajua mitä ne muut asiat olivat.
"Sitten tuo valkoinen pieni vaate ilman noita pitkiä juttuja, jotka ovat hupparissa..."
Nostin tämän oudon näköisen vaatteen ja odotin ohjeita.
"Sitten tuo jämäkän tuntuinen sininen lyhyt asia..."
Nostin sen maasta ja katselin nyt vaatteita käsissäni.
"Nyt puetaan ne vaatteet."
-Miten? kysyin katsoen vaatteita jokaisesta eri kulmasta.
Noin 30 minuutin jälkeen, joka tuntui ikuisuudelta. Ara oli vihdoin saanut opetettua minulle kuinka puen vaatteet päälleni ja sen lisäksi tyylin historian. Seisoin nyt vaatekeräyspömpelin sisällä paljain jaloin, sinisissä farkkushortseissa ja keltaisessa hupparissa, joka jäi napani yläpuolelle.
"Nyt vain ulos täältä."
Avasin luukkua, josta olin tullut sisään, mutta ennenkuin olin päässyt kapuamaan ylös Aralla oli asiaa.
"Hei, ota tuo laukku tosta mukaan."
-Mik...aloitin.
"Ota nyt vain. Kiität myöhemmin."
Olin hiljaa ja nostin laukun olalleni. Se oli pieni ruskea laukku, jossa oli kirjaimet O ja L. Avasin luukun uudestaan ja kapusin ulos. Menin pömpelin taakse ja otin maasta pitkän, mutta kapean punaisen kangassuikaleen maasta. Nostin pitkät mustat hiukseni ylös ja laitoin kankaan sen ympärille. Annoin suikaleen päätyjen roikkua vapaana. Astelin kadulla paljain jaloin itsevarmasti. Näin paljon koiria hihnoissa, joka sai vereni kiehumaan, mutta yritin pitää hallintani. Todella moni myös katsoi minua, mutta minä vain jatkoin matkaa. Saavuin jollekin koululle. Siellä oli valot päällä ja mietin millaistakohan siellä olisi. Kiipesin koulun pihalla olevan puun oksalle. Puun oksat eivät olleet kauhean matalalla, mutta vuosien jälkeen olin oppinut kiipeilyn taktiikan. Jalat pitää laittaa levymäisesti puuhun ja sitten ponnistaa ylöspäin. Onneksi kukaan ei nähnyt, koska tiesin näyttäväni oudolta. Istuin nyt puun oksalla noin viiden metrin korkeudella samalla katsoen kaupungin hiljaista toimintaa. Yhtäkkiä alkoi kuulumaan jokin hyvin ärsyttävä ääni. Jokin sortin pirinä. Ärsyttävää ääntä seurasi monta sataa oppilasta juoksemassa pois koulusta.
-Hyvänen aika! Mitä tapahtuu? säikähdin.
"Älä hätäile, älä lähde puusta. Koululaisilta vain loppui koulu. Nyt alkaa kesäloma."
Katsoin vähän nolona oppilaita, mutta nyt kun aloin katsoa tarkemmin oppilaat, jotka juoksivat pois olivat todella lyhyitä. Voisin veikata heitä 7-9 vuotiaiksi. Pätkien jälkeen koulusta käveli pois keskikokoisia ja lopulta pitkiä oppilaita. Pitkät oppilaat hajaantuivat, mutta muutamat jäivät koulun laidalle.
-Mennäänkö alas? kysyin Aralta.
"Ei! Emme halua näyttäytyä."
-Mutta mehän vaihdoimme vaatteemme ja laitoimme hiukset kiinni? kyselen hämmentyneenä.
"Silti."
-Sä oot tylsä...sanoin masentuneesti.
-Puhutko sä ittelles siel ylhääl? kuuluu huuto alhaalta.
-Mitä mä vastaan? kuiskaan Aralle.
"Ömm...Sano et vaan laulelet. "
-Mä vaan vähän laulelen. huudan alas.
-Tuu tänne! kuuluu taas huuto.
"Mene! Mutta älä ole häpeäksi..."
Katselin alas sopivaa laskeutumis alustaa, mutta sellaista ei löytynyt. Päätin vain hypätä alas. Laskeuduin pehmeästi jaloilleni aivan huutelijan viereen. Pyyhkäisin jalkojani ja katsoin eteeni. Edessäni olevat ihmiset olivat poikia. Ulkonäön perusteella he olivat aika lailla samanikäisiä kanssani.
"Älä sano mitään minusta, vanhemmistasi tai missä asut. Tai mitään muutenkaan eläintarhasta."
-Hei. yksi pojista aloitti.
Hänellä oli vihreät silmät ja hieman ruskettunut iho. Pojalla oli lyhyet mustat hiukset, mustat farkut ja kulunut sininen farkkutakki.
-Moi. sanoin rohkeasti.
-Mitä sä tuolla puussa teit? poika kysyi.
-Halusin rauhoittua ja tutkia ympäristöä. sanoin.
-Ahaa, miten sä oikein pääsit sinne. poika jatkoi.
-Mä kiipesin. kerroin.
-Muutitko sä tänne vasta? En oo tainnu nähdä sua ennen täällä? poika kysyi.
"Sano, että olit adoptoitu, mutta löysit nyt oikeat vanhempasi."
-Juu, mä olin adoptoitu, mutta löysin nyt oikeat vanhempani ja ne asuu täällä. sanoin Aran ohjeesta.
"Nyt pärjäile, mä haluun nauttii showsta."
-Aha. No taitaa olla kivaa. Mun nimi on muuten Alex. poika sanoi ja ojensi kättään.
-Alya, hauska tutustua. sanoin ojentaen käteni.
-Täs on mun kaverit, Tom, Andrew ja Will. Alex kertoi.
Pojat vilkuttivat ja hymyilivät.
-Joten...Mitä koulua käyt? Will kysyi.
-Ömm...Mä en varsinaisesti käy koulua. sanoin.
-Aa, ootko siis kotiopetettu? Will jatkoi.
-En, mä en oo koskaan ollu koulussa. kerroin.
-Mikä sä oot? Tom ja Andrew kysyivät yhteen ääneen.
-Siis täh? kysyin hämmentyneesti.
-Pojat tarkottaa, että mikä olento oot? Mä ja Will ollaan ihmissusia ja noi kaks on velhoi. Alex kerto.
"Kerro omalla vastuullas..."
-Voiko teihin luottaa? kysyn vakavasti.
Pojat ensin vähän naurahtavat, mutta vakavoituvat nopeasti.
-Joo. he vastaavat kaikki yhteen ääneen.
Hengitin syvään ja kerroin.
-Olen ihmiskettu.