Alya ||Ei jatku

11. Kotona

Sulin koko ajan enemmän ja enemmän. Tuntui kuin en koskaan lopettaisi sulamista. Saatoin olla oikeassa. Nimittäin nyt ainoastaan pääni oli kiinteä. Pian alkoi naamanikin sulamaan. Kun viimeinenkin hius oli sulanut avasin silmäni joita en uskonut enään omaavani ja se mitä näin sai minut itkemään. Edessäni seisoi Alex, hänen isänsä ja se nainen.

-Näköjään pääsit sieltä pois. nainen sanoi ja katsoi minua epäilevästi.
Alex juoksi luokseni ja oli halaamasaa minua, mutta pysähtyikin juuri ennen sitä ja kätteli minua. Aloimme molemmat nauramaan ja halasimme.
"Nic..."
Naurahdin hieman Aralle, joka kuulosti siltä, että hän itkisi. Toisaalta minäkin itkin, joten en syytä häntä.

Alex kääntyi nopeasti katsomaan isäänsä ja naista.

-Tässä on Fanni. Alex sanoi ja ohjasi kättään naista päin.
Katsoin naista ja hän katsoi minua. Nyökkäsimmme yhdessä ja hymyilimme hieman.
-Isäni serkku...Alex jatkoi.

"Ahaa...Fanni on noita."
Ara höpisi päässäni jotain siitä kuinka Fanni olisi noita, mutta toisaalta tällä hetkellä taika ei tunnu oudolta. Eikä se, että minullakin on taikaa ja periaatteessa kaikki ympärilläni ovat jollain tavalla maagisia.

-Olet noita? totesin kysyvästi.
-Jep. Fanni vastasi ja alkoi kävellä lähemmäs minua.
Katsoin kuinka Fanni lähestyi minua ja kun välissämme oli enään vain muutama sentti, hän puhui.
-Ja sinä olet paha. hän kuiskasi ja heitti minua jollain.

"Voi, että on sillä otsaa..." Ara alkoi jupisemaan päässäni.
-Mitä nyt? kysyin hiljaa Aralta.
"Se rotta heitti päällemme totuuspölyä...Että se kehtaakin..."
Kuuntelin mitä Ara sanoi ja siirsin katseeni Fanniin.
-Miksi totuuspöly? kysyin pienellä sarkasmilla. Tiesin kuulostavani tyhmältä.
-Koska sinussa on kaikista pahinta pahuutta sisälläsi ja se tekee sinusta pahan. Fanni aloitti.
-Sherlock, se on ollut siellä jo 17 vuotta. sanoin vielä sarkastisemmin ja laitoin käteni puuskaan.
-Hmph...Fanni mutisi.

"Alya ja Ara 1 Fanni 0!"
Naurahdin hieman kun kuulin Aran kommentin.
-No niin, minä esitän kysymykset ja sinä vastaat. Fanni kertoi.
Kuulin pienen murahduksen tulevan Alexin rintakehästä. Hän kuitenkin lopetti kun Russel kosketti tämän olkapäätä.

-Eli, oletko Alya? Fanni kysyi ja katsoi minua.
-Olen. sanoin turhautuneena ja pyöräytin silmiäni.
-Onko sinussa pahaa voimaa? Fanni kysyi.
-On...sanoin vaivautuneena.
-Onko se varjotaikaa? Fanni jatkoi.
Mistä se nyt tonkin repäs. Ehkä se on ainoa paha taika jota on...
-Jep. sanoin jostain syystä hieman ylpeämmin.
-Ahaa...Oletko paha? Fanni kysyi ja nosti toista kulmakarvaansa.
-En. sanoin rennosti.
-Hmm...Oletko merkattu? Fanni kysyi ja kääntyi katsomaan Alexia.
-En. sanoin nopeasti ja olin nyt varma, että en itse tiennyt sitä.
-Olitko joskus merkattu? Fanni tiedusteli.
-Olin. sanoin taas omalla äänelläni.
-Onko Alex sinun sieluntoverisi? Fanni kysyi ja katsoi minua suoraan silmiin.
Olin täysin hiljaa.
"Emme me tiedä. En mä ainakaan tunne mitään vetoa tota kohtaan. Tai siis, onhan se ihan kiva mut en mä tunne mitään."
-En tiedä. sanoin pohdinnan jälkeen.
-Tämä riittää Fanni sanoi ja lähti ulos huoneesta.
Alex katsoi minua kysyvästi.
"No olisit jotain parempaa voinut sanoa..."
-Niinkuin mitä? En mahdollisesti voinut sanoa mitään muuta! huusin Aralle ärtyneenä.
-Olisit voinut sanoa, että olen sieluntoverisi...Alex sanoi surullisena ja lähti huoneesta.
-Menen hänen peräänsä. Koitan puhua hänelle järkeä. Russel sanoi ja juoksi Alexin perään.
Olin nyt yksin huoneessa. Katsoin itseäni. Katsoin peiliin. Olin sanonut juuri erittäin tärkeälle henkilölle jotain pahaa. Olinkohan minä oikeasti paha?
"Hei...Mä oon pahoillani..."
-Ei se mitään Ara...Aina ei voi miellyttää kaikkia. sanoin hiljaa.
"Ei, aina ei voi miellyttää kaikkia, mutta jos ei voi miellyttää edes itseään..."
-...Niin ei ole mitään...jatkoin Aran lauseen loppun.
"Mitä sanoit?"
-Sanoin sen lopun siitä lorusta? sanoin hieman kysyvästi.
"Jaa...Luulin että sanoit jotain muuta."

Katselin hieman ympärilleni ja huomasin kirjahyllyn. Siinä oli paljon kirjoja. Silmiini kuitenkin osui yksi pieni keltakansinen kirja. Silmät sanovat kaiken. Se oli kirjan nimi.
"Silmät sanovat kaiken...Hmm...Olen lukenut tuon kirjan."
-Jaa...Mistä se kertoo? kysyin uteliaana.
"Se kertoo silmistä. Ja miten niiden väri vaikutta omaan persoonaasi. Vilkaisin uudestaan peiliin ja säikähdin. Peilissä oli jonkun henkilön selkä. Henkilö kääntyi ja näin nyt miehen kasvot ruosteisessa peilissä. Paha.
"Why...!" Ara huusi dramaattisesti päässäni.
Naurahdin hieman jolloin Pahan katse siirtyi minuun. Hän tuijotti minua. Pitkään...Sitten hän astui ulos peilistä.
-Kuka luulet minun olevan? hän kysyi hieman yllättävän rauhallisesti.
-Paha...? kysyin epäilevästi.
-Ei...Olen isäsi. Paha sanoi ja tuijotti minua hetken.
Silmäni suurenivat ja aloin miettimään.
-Njää, vitsi vitsi. Olen oikeasti setäsi. Olen isäsi veli. Paha sanoi virnistäen.
"Oh my freaking god..."
-Ööö....hämmentelin.
-Olen setäsi. Sinä olet veljen tyttöni. Nimeni on muuten Robert. Älä kutsu mua pahaksi. Kutsu mua Robertiksi tai sedäksi.
-Okei...sanoin todella epäilevänä ja nostin toista kulmakarvaani.
"..."
-Ara...?kuiskasin hiljaa.
"Mä en tiedä pystynkö tähän just nyt..."
-Miten mun on tarkotus pystyä..! kuiskaan huolissani.
"En mä tiiä...Älä ainakaan sano sitä sedäks. Sano vaikka Ropsu. Tai Rope. Tai ehkä jopa R?"
Pyöräytin silmiäni Aralle, mutta sen jälkeen totesin sen olevan hieman hauskaa.
-No? Mites Alexin kanssa meni? Robert sanoi hauskasti.
-No, en tiedä. Ehkä sinä vain haluat elämäni pilaantuvan! huusin Robertille ja käänsin selkäni.
-Oi kuule...Minulle ei huudeta ja käännetä selkää. Mitä tapahtuisi, jos näyttäisit erilaiselta? Robert sanoi ilkikurisesti.

Käännyin nopeasti ja katsoin Roberttia.
-Et! huusin ja osoitin häntä.
"Auttaako osoittelu jotain...?"
-Voi, älä huuda. Pyydä kiltisti. hän sanoi ja katsoi minua.
"Tota...Ootko varma tästä? Eikös meidän pitäis mennä linnaan sun äidin ja isän luokse?"
Aralla oli hyvä pointti, mutta minä ja hermoni emme kyenneet siihen.
-Anna palaa! huusin Robertille haastavasti.
"Voi sua Alya..."
-No? Anna tulla! Kyl mä sulle pärjään. sanoin nopeasti.
Robert huokaisi ja nosti kätensä.

*Alexin näkökulma

Ryntäsin ulos huoneesta. Alya ei sanonut olevansa sieluntoverini. En voinut olla siellä. Kuulin Fannin lähtevän. Isäni tuli huoneesta läimäyttäen oven kiinni perässään.
-Poika mitä ajattelit! isäni huusi minulle.
-Alya ei pidä minusta, Ara ei pidä meistä...sanoin surullisena.
-Voi ei, Hän rakastaa sinua. Hän ei vain tiedä mitä sieluntoveruus on. isä yritti selittää.
-Mitä jos hän ei haluakkaan tietää? kysyin hiljaa.
-Hän ei olisi tullut luoksemme jos hän ei välittäisi sinusta. Hän on kokenut kovia. Tiesitkö, että hän oli kettu 17 vuotta elämästään? Ja että nuo 17 vuotta hän oli myös eläintarhassa? isä kertoi minulle.

Hämmennyin. En koskaan ajatellut sitä. En ollut lukenut lehteä niin paljon. Hän ei kertonut minulle olleensa vangittu. Miten peloissaan Alya on mahtanut olla.
"Hän oli yksin...Ara oli yksin..."
Kuulin huoneesta huutoa.
-Anna palaa! Alya huusi.
Juoksen ovelle ja avaan sen. Näen Alyan ja jonkun miehen. Mies nauraa ja nostaa kätensä.