Luku 2.
~Kuukausi myöhemmin~
*Harry*
Revin kravaatin pois kaulastani ja heitin sen huoneeni sängylle. Tulin juuri takaisin Alexian hautajaisista, ja silmäni ovat sen kaiken itkemisen jäljiltä aivan turonneet. En vieläkään halua uskoa tätä todeksi, mutta kun katsoin tytön arkun laskeutuvan hautausmaalle kaivettuun hautaan, alkoi kaikki muuttumaan todeksi. Aloin tajuta, etten voi enään paeta sitä totuutta, ettei tämä on vain joku pila, ja pian tyttöystäväni on taas vieressäni eikä mitään pahaa ole koskaan tapahtunutkaan. Heitin painavan mustan puvuntakkini pois päältäni, avasin hiukan housujeni vyötä ja lösähdin huoneeni leveälle sängylle makaamaan mahalleni.kyyneleet virtasivat poskilleni ties kuinka monetta kertaa tämän päivän aikana, enkä enään edes tiedä mistä nämä kaikki kyyneleet tulevat. Tällä menolla kuivun totaallisesti, mutta en vain voi tunteilleni minkään.
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt vaihtoehtoa Alexian perään menemisestä. Ja hautajaisten aikana sain oloni vain varmistumaan, että se olisi oikea vaihtoehto. Haluan viettää Alexian kanssa loppuelämäni, oli se sitten täällä tai taivaassa - tai mihin ikinä kuoleman jälkeen ihminen päätyykään - ja tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto taitaa olla jälkimmäinen. On vain muutama ongelma jotka jaruttavat minua. Ensimmäisenä One Direction. En tiedä pitäisikö minun kertoa pojille aikeistani, ennen kun aion sen tehdä, vai pitäisikö antaa heidän kuulla samalla tavalla kuin minä kuulin menettäneeni rakkaani. Ajatus siitä, etten näkisi heitä enään, satuttaa todella, mutta niin satuttaa myös ajatus Alexian ikuisesta menettämisestä. Fanit tulevat varmasti järkyttymään kuullessaan, mutta kyllä he siitä ylipääsevät. Teinityttöjen fanituksen kohteet vaihtuvat kuitenkin niin nopeasti, joten eivät he edes muista tapahtunutta vuoden tai kahden kuluttua. Toisena ongelmana on tapa jolla itseni saisin Alexian luo. Minusta ei ole narunjatkeena roikkumiseen, enkä junankaan eteen uskataisi hypätä. Jäisin epäröimään liian kauaksi aikaa, ja pian huomaisin junan ajaneen jo ohi ja mahdollisuuteni menneen. Jotain lääkkeitä tai huumeita voisin tietysti nauttia liikaa, mutta niitä kun on niin vaikea saada. Tai no saisihan huumeita tuolta kaduilta varmaan aika helposti, mutta en oikein tiedä haluaisinko tehdä sen pillereiden avulla. Miettiessäni näiden viikkojen aikna kaikkia vaihtoehtoja, olen päättänyt, että teen sen hyppämällä. Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Olen myös päättänyt tekeväni sen tänä iltana. Nyt kun olen laskenut Alexian hautaan, on minun aika mennä hänen peräänsä. Tiedän, että monen mielestä tämä on varmasti ihan järjetön idea tappaa itsensä jonkun tytön takia, mutta te ette tiedä millainen ihminen Alexia oli, ettekä myöskään miltä minusta sisälläni oikeasti tuntuu, joten älkää selittäkö kuinka tekoni on aivan järjetön, sillä se ei ole. Haluan Alexian luo ja jos muuta keinoa ei ole, niin teen sen vaikeimman kautta.
Asetin puhelimeni yöpöydälleni, jotta se pysyi pystyssä. Selasin puhelimen valikkoa niin kauan, että läysin videokameran ja painoin itseni kyseiseen sovellukseen. Aion jättää pojille ja perheelleni pienet viestit, jotta he tietävät miksi päädyin tähän ratkaisuun. Painoin puhelimen näytössä olevaa nauhoita-nappia, kun sain puhelimen tuettua kunnolla ja istuin paremmin sänkyni reunalle. Suljin hetkeksi silmäni ja vedin syvään henkeä.
"Moi pojat. Tää on nyt viimeinen kerta kun mä puhun teille. Mä oon tosi pahoillani, etten tullu kertomaan tätä teille kasvotusten, mutta jos olisin tullut niin olisitte varmasti yrittäneet estää minua, enkää tahdo sitä. Haluan päästä Alexian luo ilman mitään suurempaa showta. Tiedän, että tämä kuulostaa ehkä hiukan itsekkäältä, ja luulette etten mieti yhtään miltä teistä tämän jälkeen tuntuu, mutta uskokaa pois tiedän varsin hyvin miltä teistä tuntuu. Ehkä jopa hiukan liiankin hyvin. Mä nyt en vaan voi elää paikassa jossa, mun elämäni tärkein ihminen ei ole elämässä sitä kanssani. Jos te olisitte mun tilanteessa nyt, te kyllä ymmärtäisitte mun päätöksen. Te luultavasti katsotte tämän viestin vasta, kun olette jo kuulleet minun hypänneen joten haluan vielä pyytää anteeksi. Te ootte mulle tosi rakkaita ja tuutte aina olemaan, vaikken sitä teille enään pysty kertomaankaan. Nähdään taas kun teidän aikanne koittaa ja pääsette seuraani pilvien yläpuolelle.Anteeksi", puhuin puhelimeni kameralle kyyneleet jälleen kerran silmissäni. Sammutin nopeasti nauhoituksen ja tallensin sen puhelimeni alkunäytölle, jotta pojat varmasti löytävät sen katsoessaan puhelintani. Tein vielä nopeasti pienen viestin perheelleni ja laitoin sen poikien viestin viereen alkunäytölle. Poistin puhelimeni lukituksen, jotta he saavat sen auki helposti ja vein puhelimen sitten keittiön pöydälle näkyvälle paikalle. Kirjoitin vielä paksulla mustalla tussilla A4 kokoiselle paperille isolla sanan 'ANTEEKSI' ja pistin sen puhelimeni kulman alle. Hain huoneestani puvuntakkini ja pistin sen päälle sulkien samalla muutamat napit sen keskikohdasta. Haluan olla pukeutunut hyvin, kun näen taas Alexian. Vein taloni avaimet puhelimen ja paperin seuraksi keittiön pöydälle ja lähdin hitaasti kävelemään kohti talon ulko-ovea. Päästyäni eteiseen pistin mustat puvun kenkät jalkaani ja solmin toisen kenkän auenneet nauhat kiinni pienelle rusetille. Avasin taloni oven ja katsoin vielä viimeisen kerran taakseni taloon, jossa vietimme Alexian kanssa paljon hyviä muistoja, ja poikien kanssa riehuimme ja pelasimme play stationia aamuyöhon. Tätä paikkaa tulee ikävä, mutta jostain on luovuttava saavuttaakseen jotain tärkeämpää. Niin se elämä vain menee. Kaikkea ei voi saada, mitä haluaa. Astuin oviaukon lävitse terassille ja suljin oven hitaasti kiinni, laittamatta sitä kuitenkaan lukkoon. Poistuin rauhallisesti kävellen taloni pihasta ja lähdin kävelemään pyörätietä pitkin kohti määränpäätäni. Tämän viimeisen matkan aion tehdä kävellen.
Kävelin autioksi jääneen kerrostalon narisevia rappusia pitkin ylinpään kerrokseen. Jokainen askelma tuotti enemmän ja enemmän työtä ja joku pääni sisällä huusi minulle koko ajan kuinka olen tekemässä suuren virheen ja kuinka tässä ei ole mitään järkeä. En kuitenkaan kertaakaan kääntynyt ympäri vaan jatkoin aina matkaani ja pääsin lopulta yläkertaan. Menin yhden huonokuntoisen oven lävitse vanhalla tyylillä sisutettuun huoneeseen, mutten kuitenkaan jäänyt ihastelemaan sen kalusteita, vaan suuntasin suoraan pervekeelle. Avasin lasiset parvekkeen oven, joista toinen oli mennyt rikki. Ovien saranat narisivat, mutten antanut sen häiritä, vaan avasin ne loppuun asti ja astuin varovasti ulos parvekkeelle. Parvekkeen niin sanottu lattia on tehty puusta ja se voi millä hetkellä tahansa sortua altani joten menin nopeasti kaiteen luo ja nappasin siitä käsilläni tiukasti kiinni. En vielä kuukausi sitten olisi uskonut joskus olevani tässä tilanteessa. Valmiina astumaan pervekkeen kaiteen yli ja tiputtautumaan uuteen elämään. Nostin kuitenkin toisen jalkani kaiteen päälle, ja ponnistin hiukan toisella jalallani jotta sain sen nostettua kaiteelle niin, että pääsin istumaan rautatangon päälle. Ääni päässäni vain voimistui ja voimistui, mutten välittänyt siitä vaan katsoin alas varmistaakseni, ettei kukaan olisi näkemässä hyppäämistäni. Yhtään ihmistä ei näkynyt, vain ison alueen kattavia mukulakiviä joiden päälle oli heitetty lukuisia karkkipapereita ja banaaninkuoria. Muutamia tölkkejäkin näin kaukaa katsottuna näytti olevan rutattuna kivien väleissä. Liu'uttauduin varovasti keiteen ulkoreunaa pitkin alemmas, ja sain lopulta jalkani laitettua alimman rautatangon alle, niin etten päässyt kaatumaan vahigossa taaksepäin. En halua putoamiseni olevan vahinko, vaan haluan tietää tarkalleen milloin se tapahtuu. Siirsin jalkojani hitaasti ja varovasti kohti parvekkeen reunaa ja samalla tiukensin käsieni otetta kaiteesta. Katsoin viimeisen kerran alas, ja suljin sitten silmäni. Saatuani jalkani aivan reunalle vedin syvään henkeä ja huomasin täriseväni todella paljon.
"Harry älä tee sitä!", ääni huusi pääni sisällä, mutten kuunnellut sitä. Aloin pikku hiljaa hellittämään otettani kaiteesta.
"Anteeks", huokaisin vielä tälle maailmalle hiljaa ja päästin sitten kaiteesta kiinni ja kallistuin hiukan taaksepäin. Jalkani irtosivat pian parvekkeen reunalta, ja huomasin läheneväni maata koko ajan. Saavuttaessani maan en tuntenut kuin hirveän kivun ja pian kaikki pimeni. Tässäkö se nyt oli?
.
.
.
Terve taas :) Toivottavasti tykkäsitte tästä luvusta ja muistakaa kertoa mitä mieltä olette.
Seuraava luku on aika ratkaseva sen kannalta kuka jatkaa tämän tarinan lukemista ja kuka ei, mutta toivottavasti ette kuitenkaa hirveästi pety.
KOMMENTOI JA TYKKÄÄ :)
