Alya ||Ei jatku

13. Valkoinen kuin lumi

Varoitus! Tarinan tämä kappale sisältää kiroilua.

Katselin ympärilleni ja näin muita eläimiä. Viereisessä aitauksessa oli susi. Se ei ollut ihmissusi. Haistoin sen. Se oli ihan oikea susi. Se oli väriltään musta. Sen vierellä minä olin valkoinen kuin lumi. Toisaalta olin minkä tahansa näistä eläimissä vieressä valkoinen kuin lumi.
Astelin aitauksen ulko-osaan ja susi tuli sinne myös. Se tuijotti minua.
"Se haluaa leikkiä."
Käänsin päätäni ja heilautin häntääni leikkisästi. Susi avasi suunsa ja kieli lätkähti ulos. Kuulin läähätystä ja näin heiluvan hännän. Nyt ymmärrän miksi tämä susi oli ainutlaatuisten puolella. Sillä oli kokonaan oranssi häntä. Muuten koko susi oli musta.
Susi hyppeli leikkisästi aitauksessaan ja minä juoksentelin ympyrää. Tiesin näyttäväni tyhmältä.
"Voi, kuinka kivalta näytätkään." Ara ivasi minua päässäni. Kuulin askelia ja istahdin alas. Tuijotin aitauksen sisäosaa. Cain oli siellä. Hänellä oli kulho kädessään.

-Tse tse. Tule tänne. Mulla on sun ruoka. Cain puheli minulle.
Tekisi mieli nauraa, mutta en voinut, joten vain hymyilin. Istuin kiven päällä ja siirsin katseeni suteen aidan toisella puolella. Se heilutti häntäänsä ja läähätti.
-Leikitkö Danin kanssa? Cain kysyi.
Käänsin pääni takaisin Cainiin ja katsoin tätä.
"Nälkä. Mene ja syö."
Hymyilin leveästi ja hyppäsin kiveltä alas. Astelin kohti ruokaa...ja Cainia tietenkin. Pääsin aitauksen sisäosaan ja Cain astui sisään. Hän käveli lähemmäs minua ja istahdin alas.
-Moi. hän sanoi minulle kuin olisin koiran pentu.
Pyöräytin silmiäni ja Cain huomasi sen. Hitto...
-Sinä oikeasti ymmärät minua? hän kysyi hämmästyneenä.
Panikoin. Olinko paljastumassa? Cain tuli eteeni ja meni kyykkyyn.
-Sinä ymmärrät minua. hän huokaisi.
Katsoin häntä hieman kysyvästi kun hän nousi takaisin ylös. Vielä pidellen ruokaani...
"Hei! Ruoka tänne!"
Murahdin hieman ja katsoin ruokaa.
-Aa joo...Sori. hän sanoi ja laski ruuan alas. Siinä oli vihanneksia.
-Haluatko leikkiä kanssani? hän kysyi.
"Pliis..Voidaanko leikkiä sen kanssa."
Pyöräytän silmiäni ja nyökkään Cainille.
-Selvä. hän sanoi ja sulki silmänsä.
Vain sekunnin murto-osassa Cain oli muuttunut ketuksi...H-Hän oli ihmiskettu...
Juoksin ulos ja Cain juoksi perässäni.
Käännyin katsomaan häntä ja hän istahti alas.

Miten se oli mahdollista.
"..."
Cain juoksi perässäni ja minä juoksin pakoon. En tiedä miksi...Mitä pelkäsin? Miksi juoksin? Jokin sisälläni pysäytti minut.
"Alya, h-hän on sieluntoverimme..."
Suljin silmäni ja poskelleni pääsi pieni kyynel. Ei, ei se voinut olla. Alex oli sieluntoverimme. Ei hän olisi valehdellut minulle.
"Ei hän valehdellut...Hän hylkäsi meidät...
Mitä? Mitä Ara oikein höpisi. Menin puunrungon sisään ja toivoin hetken rauhaa
"Alya, hän luopui meistä. Hän oli sielunkumppanimme, mutta hän luopui meistä kun sanoimme, että emme tiedä...Tunsin sen silloin, mutta en halunnut sanoa sinulle..."
Järkytyin..

*Alexin näkökulma

Alya lähti, mutta en lähtenyt perään. Se olisi sattunut vielä enemmän...Ei olisi pitänyt luopua hänestä...Hätiköin, mutta en saa häntä enään takaisin. Silmästäni pakeni kyynel. Eikä mikään pieni vaan aika iso.
-Miksi sinä itket? En kasvattamut sinusta itkijää. isä tuhahti ja tuli eteeni.
-Alya...Minä luovuin hänestä...sanoin hiljaa ja rintakehästäni kuului vinkaisu.
Kuulin takaani murinaa ja käännyin katsomaan isää.
-MITEN SAATOIT! hän karjaisi minulle erittäin vihaisena.
-M-mitä...? kysyin hämmentyneenä.
-Se oli kunnia! Sinulla oli kunnia olla prinsessan sielunkumppani ja sinusta olisi tullut mahtava alfa! isä huusi edelleen raivostuneena.
-Miten niin olisi tullut? kysyin nopeasti.
-Sinulla ei ole lunaa. Meillä ei ole tulevaa lunaa. Veljesi ottaa minun jälkeeni lauman johdon. isä sanoi ja poistui huoneesta.
Suuni jäi auki, mutta sitten pääni täyttyi vihasta. Potkaisin seinään reiän. Karjaisin vihasta. Kuinka isä saattoi viedä minulta paikkani tulevana alfana! Kuinka hän saattoi antaa sen Henkalle! Potkaisin vihassani toisen reiän seinään ja sen jälkeen monta lisää. Nyt seinää ei enään ollut. Oli vain tyhjyys ja ovi aukko. Isä tuli yläkertaan ja katsoi luomustani. Hän kääntyi ja meni takaisin alas.
"Minulla on ikävä Araa..."
-No minullakin on ikävä Alyaa! karjaisin. Minähän saisin vielä Alyan takaisin. Minun oli pakko.
Juoksin metsään sutena vihan ja pakon valloittamana. Seurasin Alyan neilikkaista tuoksua metsän halki sektoreiden rajalle. Siinä tosin haju hälveni enkä nähnyt ketään. Nic vinkui ja se suututti minua. Halusin löytää Alyan, en kestänyt pidempään. Vaikka minä hänet hylkäsinkin oli ne ajat parempia hänen kanssaan kuin ilman häntä. Nyt kun hän on poissa minulla ei ole tarkoitusta. Minusta ei voi tulla alfaa ilman sielunkumppania. Minä tarvitsen Alyan! Minä tarvitsen hänet.

*Alyan isän näkökulma

Olimme etsineet Alyaa pitkään. Alex oli mennyt kotiin vähän aikaa sitten ja me olimme palanneet linnaan. Hänen huoneensa näytti niin elottomalta, vaikka se olikin täynnä kasveja. Voin vain kuvitella Alexin tuskan. Alyan äiti tosin on pahin...Hän menetti tytön jo monta vuotta sitten...Nyt hän on taas poissa. Meidän pieni tyttömme.
-Mistä me löydämme hänet?vaimoni kysyi minulta.
-Hän tulee kotiin kyllä...sanoin mukamas vakuuttavasti.

*Takaisin Alyan näkökulmaan

Ara ei sanonut minulle mitään. No, ymmärrän miksi. En olisi itsekkään sanonut. Näin edessäni pään. Ketun pään...Piiloni oli paljastunut.
Cain katsoi minua noilla lumoavilla silmillään, joka oli vain suloista, mutta hän ei saanut tietää. Ei vain saanut.
"Hän saattaa jo tietää. Hän saattaa tuntea vedon puoleemme."
Huokaisin ja en enään nähnyt ketun päätä. Näin pian ihmisen jalat.
-Tule ulos sieltä...kuului kuiskaus.
Kävelin hiljaa ulos puunrungosta ja istahdin maahan.
-Sinä olet...Sinä olet myös ihminen...Cain kuiskasi.
Siirsin katseeni alas ja menin makaamaan.
-Olet...olet...sielunkumppanini...hän sanoi hieman rohkeammin.
Laskin pääni maahan.
-Muutu, muutu ihmiseksi. Cain käski minua hiljaa.
"Älä...Emme välttämättä voi luottaa häneen."
Pyöräytin päätäni.
-Mikä nimesi on? hän kysyi ja laski kepin eteeni.
"No, ole hyvä..." Ara huokaisi.
Nousin ylös ja otin kepin suuhuni. Aloin laahaamaan sitä hiekalla tehden kauniita viivoja perässäni ja sain aikaiseksi jotain. Ei kuulu sinulle.
Hän naurahti hieman ja rapsutti minua.
-Kyllä sinä muutut ennen huomisiltaa...hän mutisi ja käveli pois.
Vasta kun olin varma, että Cain oli lähtenyt eikä askelia kuulunut. Kävelin ruokakulhon luokse ja katsoin vihanneksia. Oliko tuo minun kokopäivän ruokani? Aika surullinen jos oli. Muutama porkkanan palanen, tomaatinpuolikas ja maissia. Otin kulhon reunasta kiinni suullani ja hölkkäsin sen kanssa metsään. Menin kiven ja puunrugon väliin istumaan johon ei näkisi. Laskin kupin maahan ja aloin syödä. Söin vain tomaatin ja maissin, koska porkkanan isot palaset olisivat helppo laittaa jonnekin aitauksessa säilöön siltä varalta, että tämä oli ainoa ateriani. Otin kulhon suuhuni ja vein sen takaisin sisälle. Huomasin sisällä nurkassa olevan kaukalon, joka oli täynnä vettä. No ainakin se oli heillä hallussa. Juoksin ison puskan viereen ja pujahdin sen keskelle. Katkaisin muutaman oksan puskan sisältä ja menin makaamaan. Tämä oli mukava paikka. Tähän minä jäin nukkumaan.