Sudensilmät

Päiväperhonen

Laitteet pyörivät niin lujaa, että ajatus teknologian voimasta tuntui musertavalta. Ihminen ei yksin olisi pystynyt vastaavaan voimaan, mutta koneita ihminen pystyi kehittämään. Sudensilmät pystyisivät pyörittämään kaikkea sitä helpommin kuin teknologia, mutta sudensilmätkään eivät olleet ikuiset. Ei mikään ollut koskaan ikuista.

Vuoristorata suhahti Mercuryn ja Atlasin ohi saaden Atlasin hyppäämään ja Mercuryn nauramaan sen ansiosta. Hän nautti aina yhtä suuresti Atlasin reaktioista asioihin, sillä ei itse ollut järin hyvä reagoija. Hän osasi kyllä olla teatraalinen, mutta aitoja tunteita hänestä sai ongittua vain onkimalla. Ainoastaan Atlas jaksoi sellaista, hänestä Mercury oli tavattoman mielenkiintoinen.

Se oli kuin kaksipuolista idolisointia, kumpikin oli uskomattoman ihastunut toiseen, mutta vain pintapuolisesti. Etelästä puolet oli kierretty puolessa vuodessa, eikä Atlas vieläkään ollut täysin varma siitä, mikä Mercuryssa sai hänet pysymään tämän matkassa. Joka kerta kun hän hymyili, Atlas oli aina vain varmempi, ja joka kerta kun hän pysyi hiljaa tuijottaen ikuisuuteen, Atlas pelkäsi yhä vain enemmän. Mercury ei ollut todellinen hänelle, tämä tuntui pikemminkin kauniilta haavekuvalta.

"Minne seuraavaksi?" Atlas kysyi kuulostaen hengästyneeltä. Hän oli kiertänyt huvipuistoaluetta Mercuryn kanssa jo kolmisen tuntia, mutta alueen ollessa uskomattoman iso, he eivät olleet vieläkään kietäneet sitä kokonaan. Kaiken huipuksi Mercury ei uskaltautunut nopeimpiin laitteisiin, hän pelkäsi liian suurta vauhtia. Eniten hänen mielessään kävi kuitenkin pelko kontrollin menettämisestä. Ajatus siitä, että laitteen toiminta ei ollut hänestä itsestään kiinni, tuntui yhtä pahalta kuin Aelionin kartanoon palaaminen. Hänen elämänsä ei ollut enää muiden hallittavissa.

"Päätä sinä", Mercury vastasi luoden kannustavia katseita Atlasiin."Tuonne", Atlas osoitti laitetta, joka sinkoi matkustajansa sadan metrin korkeuteen ja takaisin. Mercury pudisti päätään näyttäen siltä, että tekisi mitä tahansa mieluummin kuin astuisi laitteeseen. "Ei käy", hän sihahti, "sinä tiedät kyllä, mitä mieltä minä olen vauhdista.""Laimeaa", Atlas mutisi kuin olisi vielä neljätoistavuotias, "mutta hyvä on sitten, minulla on jotain muutakin mielessäni. Mercury." Aina, kun Atlas lausui Mercuryn nimen tietyllä äänenpainolla, Mercury tiesi hänen olevan tosissaan. Se, mitä seuraavaksi sanottaisi, olisi tärkeää, ja matalampi ääni korosti sitä.

Atlas ei kuitenkaan sanonut seuraavaksi mitään. Hän tarttui Mercuryn kädestä ja lähti kuljettamaan tätä ihmisjoukon keskeltä kohti pääuloskäyntiä. Mercury ehti ynähtää jotakin siitä, ettei heidän tarvinnut lähteä vielä, mutta Atlas vain tiukensi otettaan hänen kädestään ja lähti viemään Mercurya kohti bussipysäkkiä. Hän hymyili ystävällisesti pääovella päivystävälle virkailijalle ja tunsi ylpeyttä siitä, että sai pitää juuri Mercurya kädestä. Tällä oli laventelin väriset mokkahansikkaat kädessä, mutta Atlas tunsi käden luut senkin läpi. Mercurylla oli kauniit kädet.Bussipysäkki oli tyhjillään, kaikki ihmiset olivat keskittyneet olemaan aurinkoisena päivänä huvipuistossa. Kukaan ei tahtonut kotiin sen kerran, kun heille oli suotu lämpöä. Tavallisissa oloissa Evol oli kylmä ja huurteen peittämä maa, mutta etelään paistoi aina keskellä vuotta aurinko sen verran, että päällystakeista saattoi luopua.

Nagojan kaupunki, jossa he nyt olivat, sijaitsi yhden päivän matkan päässä pääkaupungista, Lucianasta. Sinne päivä paistoi kaikkein kirkkaimmin, ja Atlas oli iloinen siitä, että sai viettää päivän huvipuistossa Mercuryn kanssa. Vielä iloisempi hän oli siitä, että oli lopulta ymmärtänyt, ettei heidän taustoillaan ollut väliä silloin, kun he pitivät toisiaan kädestä. Tunteella oli, ei maan aiheuttamilla asetelmilla.

"Mercury." Ääni oli tuskin kuuluva, mutta Mercury reagoi siihen heti katsomalla Atlasia kysyvästi. Atlas katsoi häntä ensin silmiin, sitten jonnekin niiden taakse sipaistessaan hänen valkoisia hiuksiaan pois silmiltä. Mercuryn takana, bussipysäkin ilmoitustaululla, oli mainoskuvia tanssiesityksestä. Julisteeseen oli maalattu kaksi henkilöä hyvin intiimiin tilanteeseen, kehot kiinni toisessaan, mielet yhdistettyinä. Atlas palautti katseensa takaisin Mercuryn silmiin ennen kuin sulki omansa ja kumartui painamaan pienen suudelman tämän huulille. Tummansininen huulipuna maistui odotukselta ja mustikalta.

* * *

"Muistathan, että jos me oikeasti päädymme tähän, paluuta ei enää ole?" Mercuryn ilme oli tyyni, hänen valkoiset silmänsä eivät paljastaneet sängyllä makaavalle Atlasille mitään. Hänen vakava olemuksensa kätki hyvin taakseen kaiken sen, mitä hänen mielensä hänelle kuiski. Miten paljon hän tahtoikaan viedä kätensä vaatteettoman Atlasin keholle, viedä ne ylhäältä alas, kunnes Atlasin huudot peittäisivät alleen hänen alitajuntansa kuiskaukset. Vai huutaisiko tämä edes? Mercury ei tiennyt, mutta kaikki hänessä tahtoi ottaa siitä selvää. Silmät eivät voineet päästää irti Atlasin hennosta kehosta.

"Tarvitseeko sitä miettiä niin tarkkaan?" Atlasin ilme oli kujeileva, se houkutteli Mercurya tarttumaan syöttiin ja unohtamaan hetkeksi sen, keitä he olivat. Mercury otti sanattoman haasteen vastaan ja kumartui sängylle, aivan Atlasin yläpuolelle, ja antoi pojan vetää itsensä päälleen. Atlas oli niin kaunis hymyillessään leveää hymyään, ja kullankeltaisten silmien tuikkiessa Mercurylle. Mikään ei ollut hetkeen tuntunut niin euforistisella tavalla kauniilta kuin se, miten heidän kehonsa myötäilivät toisiaan. Mercury ei ollut koskaan tuntenut niin voimakasta tunnetta kuin hän tunsi koskiessaan Atlasia.

Hän ei ollut sillä hetkellä Mercury Aelion eikä Atlas ollut hänen vihollisensa. Ei hän koskaan ollutkaan, Mercury oli vain luottanut sukunsa kehittämään ajatukseen siitä, että heidän tulisi vihata toisiaan. Joskus tulisi vielä päivä, jolloin Mercuryn tulisi painaa kätensä samalle kurkulle, jota nyt suuteli, mutta se päivä ei ollut nyt. Nyt Mercury maistoi halua Atlasin huulilla, nautti jokaisesta kehon pienestä liikkeestä. Se oli oikein, sen oli pakko olla.