Sudensilmät

Sielujen huutokauppa

Oli helppoa ymmärtää, ettei kukaan salissa tahtonut loppujen lopuksi satuttaa Atlasia. Hän oli sille ihmisjoukolle pelkkä sodan symboli, sillä hetkellä tuskin edes aito, hengittävä ihminen. He eivät tahtoneet tehdä mitään hätiköityä Atlasille, ja Lindri piti huolen, että hänellä oli hyvä olla istuessaan penkissä ja katsoessaan, kun muut äänestivät hänen kohtalostaan. Hän oli panttivanki, mutta vain näennäisesti. Lindri varmisti, että hänellä oli jatkuvasti hyvä olla, vaikka tosiasiassa olisi varmasti viiltänyt hänen kurkkunsa auki, jos hän olisi yrittänyt paeta. Kaikki olivat niin keskittyneitä äänestämään pohjoisen ja etelän sodasta sekä Atlasista, ettei kukaan huomannut heidän uuden lelunsa sekä Memorian aloittamaa keskustelua.

"Sinä olet näiden ihmisten ainoa mahdollisuus", Memoria kuiskasi Atlasille viereisestä punaisesta tuolista, "pohjoinen on liian jakautunut, ymmärräthän? Kaikki täällä tahtovat sotaa, mutta kaikki eivät tahdo tällaista sotaa." Memoria nyökkäsi ihmisten ja muistivihkojen suuntaan. "Ei jokainen pidä pahan silmiä niin mutkattomana ajatuksena kuin Lindri Aelion pitää.""Minä en halua sotaa", Atlas vastasi tiedostaen kuulostavansa naurettavalta."Sinä et varsinaisesti voi asialle yhtään mitään", Memoria vastasi aiempaa kovemmalla äänellä, "nämä ihmiset nimittäin aloittavat sodan ilman lupaasikin. Sinä vain todennäköisesti nopeutat heidän sodankäyntiään."

"Minä en tahdo edesauttaa kenenkään sotaa." Atlasin ääni oli murtunut. Hän ei voinut olla miettimättä, olisiko hän voinut estää tilanteen, jos ei olisi koskaan tavannut Memoriaa ja päättänyt auttaa tätä silmiensä kanssa. Nyt tytön silmät tuntuivat merkityksettömiltä, sillä jokaisella salissa oli samanlaiset, mutta kehittyneemmät.

"Minä tiedän, että sinä pidät tätä minun syynäni", Memoria kuiskasi kuin olisi lukenut Atlasin ajatuksia. "Mutta näyttävätkö nämä ihmiset siltä, että he suunnittelisivat sotaa vasta nyt, kun sinä olet täällä?" Atlas pudisti päätään."Eivät näytä, mutta ei se minua juuri auta", Atlas vastasi hädin tuskin kuuluvalla äänellä, "sillä minä autan heitä tässä päättömässä tavoitteessa.""Minusta sota etelän ja pohjoisen välilä ei ole lainkaan päätön ajatus."Atlas yritti etsiä tytön kasvoilta merkkejä siitä, että hän vain vitsailisi, muttei löytänyt ainuttakaan. Hänen oli pakko olla tosissaan, takaisin punareunaisiksi värjäytyneet silmätkin katsoivat häneen luottavaisina. Memoria ei enää pitänyt lumousta silmiensä yllä, hän oli vihdoin luovuttanut niiden suhteen.

"Jos minua kysytään apuun, minä aion tarjota kaiken, mitä voin", Memoria kuiskasi."Miksi?" Atlas ei tahtonut kohdistaa katsettaan tyttöön, hän tahtoi puhkoa korvansa, jottei kuulisi. Memoria oli tuntunut hänen tukipilariltaan koko pohjoisen puolella vaeltamisen ajan, ja nyt hänen sanansa helisivät korvissa tyhjinä ja myrkyllisinä.

Memoria ei katsonut suoraan Atlasiin vastatessaan. Hän käänsi punarenkaisten silmiensä katseen toisaalle ja hymyili surumielisesti, aivan kuin olisi kertonut itselleen jotakin sellaista, jota ei aikoisi sanoa ääneen Atlasille. Kipu vihlaisi Atlasin rintaa, kun hän ymmärsi, kuka muukin oli tehnyt samalla tavalla kertoessaan jotakin arkaluontoista. Miten hänellä olikaan ikävä Mercurya. Mercurya, joka oli hänen jälkeensä ollut myös tämän tytön kanssa syystä, jota Atlas ei tahtonut tietää. Yksinäisyydestä? Kaipuusta? Mercurynhan oli pitänyt palata takaisin pohjoiseen, ei jäädä kevyeen irtosuhteeseen Memoria Faithin kanssa. Atlas tahtoi kuristaa itsensä."Minä en ole koskaan pitänyt etelän ja pohjoisen vastakkainasettelusta, ja nyt, kun olen täällä, huomaan ymmärtäväni näitä ihmisiä", Memoria kertoi, mutta Atlas ei siltikään ymmärtänyt saati edes halunnut.

"Mutta miten? Me tulimme tänne etsimään Mercuryn, jotta..." Atlasin ääni petti Mercuryn nimen kohdalla, ja hän joutui puremaan hampaansa yhteen, jotta sai jatkettua. "Etsimme Mercurya, jotta hän voisi parantaa silmäsi.""Et sinä koskaan minun silmieni vuoksi lähtenyt." Memoria hymyili hivenen katkerasti, mutta aidosti."En niin", Atlas myönsi. Hän painoi päänsä alas. Ei häpeästä, mutta jostakin hyvin sen kaltaisesta tunteesta."Rakastiko hänkin sinua?" Memorian kysymys ei varsinaisesti yllättänyt Atlasia, muttei hän silti olisi halunnut kuulla sitä aivan vielä."Ei Mercury koskaan kertonut", Atlas vastasi hymyillen hivenen. "Ja siksi haluankin tavata hänet vielä. Haluan vastauksia, emmekö me kaikki halua?" Memoria nyökäsi."Minäkin haluan vastauksia, mutta en Mercurylta", Memoria kertoi tarttuen yllättäen Atlasin käteen, "mutta senhän sinä jo tiesitkin." Atlas ei ollut varma, ymmärsikö, mitä tyttö tarkoitti, mutta päätyi kuitenkin nyökkäämään. Hän tiesi kyllä, että Memoria tahtoi vastauksia siskoonsa ja repaleiseen elämäänsä liittyen, muttei hän varsinaisesti uskaltanut kysyä tarkentavia kysymyksiä.

Se kaikki tuntui olevan voimakkaassa ristiriidassa sen kanssa, että Memoria oli juuri ilmaissut halunsa sodasta. Miksi tyttö, joka tahtoi vapautua pahan silmistään, tahtoi muiden tuhoavan maailmaa omillaan? Atlas luuli hetken ymmärtävänsä, mutta ymmärrys oli hajoavaista, se ei kestänyt kauaa.

"Memoria, ei sota auttaisi sinua. Ei vastakkainasettelu katoa, jos pohjoinen tahtoo hallita koko Evolia. Evolista tulisi vain diktatuuri, eikä se olisi vapautta kenellekään."Memoria virnisti. "Sekin olisi parempi ajatus kuin pohjoinen ja etelä erikseen.""Minä en aina aivan ymmärrä sinun ajatuksenjuoksuasi", Atlas kuiskasi päästäen irti tytön kädestä. Memoria oli aikeissa sanoa, ettei Atlasin tarvinnutkaan, mutta Lindri taputti lavalla voimakkaasti käsiään. Hän ilmoitti kokouksen päättyneen, ja Atlas ehti kadottaa ajatuksensa sotaa haluavasta Memoriasta. Oli hänen tuomionpäivänsä, kaikki riippui nyt siitä, mitä Lindri hänelle kertoisi.

Ihmiset vetääntyivät Lindrin tieltä, he antoivat tämän kävellä suoraan tuolillaan istuvan Atlasin luo. Lindrin ilme oli kivenkova, muttei julmalla tavalla. Hänen piirteensä olivat kauniit, mutta täysin eri tavalla kuin isoveljellään."Olen pahoillani, Atlas, mutta vieraanvaraisuutemme taisi loppua tähän." Atlas ei ehtinyt kyseenalaistaa sanoja, ennen kuin tunsi voimakkaan iskun päässään. Hän ehti kuulla Memorian kiljuvan, mutta pian se sekoittui jo syvään mustuuteen.