Sudensilmät

Jää kantaa

Mustapukuiset olivat tuomion enkeleitä, he olivat laskeutuneet noutamaan seuraavan uhrinsa. Evolissa oli vain muutamia rikkeitä, joista oli mahdollista saada kuolemantuomio. Rankimmista ratkaisuista oli luovuttu, jotta sodan kauhut voitaisiin välttää, mutta pahan silmiä koski rankin laki. Kuolema. Ajatus siitä, että ihminen oli kykenevä päättämään toisen oikeudesta elää, oli voimakas. Siksi kuolemaan tuomittiin ainoastaan henkilöitä, jotka olivat riistäneet toisen ihmisen elämän saadakseen voimia haltuunsa. Evolin laki katsoi, että ihminen, joka oli ottanut vastuukseen päättää toisen elämän, antoi samalla muille oikeuden päättää omansa.

Lindri ei ollut päättänyt toisen ihmisen elämää, mutta hän tiesi, ettei se painanut mitään näiden ihmisten silmissä. Lindri oli synnintekijä, hän oli saanut muita tappamaan ihmisiä ja lietsonut sotaa. Ihmiset, jotka vastasivat lain toteutumisesta olivat itse niitä, jotka suunnittelivat sotaa omissa silmissään eettisin voimin. Silläkään ei tuntunut olevan merkitystä sillä hetkellä, kun he laittoivat Lindrin rautoihin ja lähtivät siirtämään tätä mukaansa säpäleiksi rikkoutuneen rakennuksen halki.

Lindri ei tehnyt vastarintaa. Autoon Atlasin viereen pakotettuna hän katsoi ikkunasta ulos, mutta näki savussa ja pölyssä vain savua ja pölyä.

* * *

Kuulusteluhuoneet olivat kliinisen valkoisia, seinillä ei ollut mitään merkkiä siitä, että huoneet olivat todella huoneita. Pelkkää valkoista, tuolia ja penkkiä myöten. Sellaisessa ympäristössä tunsi olevansa joko kuollut tai unessa. Ainoa värillinen asia huoneessa oli valkoisella tuolella istuva viisissäkymmenissä oleva, mustaan ja harmaaseen pukeutunut mies, jonka tehtävä oli kuulustella. Olisi väärin sanoa poliisi, sillä Evolin lainvalvojat eivät toimineet sillä tavoin. Mustahuppuisia tarvittiin vain harvoin. Lindrin tapaus oli ensimmäinen vuosikymmeniin, sillä pahan silmät olivat pysyneet piilossa jo kauan.

"Tiedät, miksi olet täällä." Miehen ääni oli karhea, se kuulosti tummemmalta ja vanhemmalta kuin ulkomuoto antoi olettaa. Mustahuppuisen kasvoja ikä ei vielä varsinaisesti ollut muuttanut, pieniä silmiä ja suuta ympäröiviä ryppyjä lukuunottamatta. Ääni oli kuitenkin kuin satojen vuosien myrkyttämä.

"Tiedän, mutta enemmän minua kiinnostaisi tietää, miksi."

"Sinulla ei ole oikeutta esittää täällä kysymyksiä."

"Ei niin", Lindri vastasi nojaten tuolillaan taaksepäin, "eikä teidän enää tarvitse esittää minulle omia kysymyksiänne. Minun vangitsemiseeni on tarvittu varmasti paljon tietoa, että olette vaivautuneet ottamaan syytteet tosissanne. Kuka minut kavalsi? Atlas Moorcroftko, vai joku omistani?"

"Vai oikein omistasi", mies sanoi avoimen halveksuvasti, "eivät he olleet omiasi. Olit aivopessyt heidät mukaan rikolliseen toimintaasi."

"Tai tarjonnut heille aidosti paremman vaihtoehdon."

"Kuoleman sinä heille tarjosit! Seuraajiesi teloitukset aloitetaan jo tänään."

Lindri kohotti tummia kulmiaan. Tilanne ei liikuttanut häntä lainkaan. "Milloin minut teloitetaan suurista synneistäni?" Hänen äänensä ei ollut koskaan aiemmin kuulostanut yhtä sarkastiselta, yhtä petetyltä.

"Huomenna aamun koittaessa."

"Ihanaa." Lindri hymyili. "Minä rakastan aamuaurinkoa."

Mies kohautti hartioitaan. "Ei se sinua enää juurikaan lämmitä."

* * *

Atlasin kuulusteluhuone ei muistuttanut valkoista helvettiä, se oli aivan täysin tavallisiin sävyihin puettu, kalusteeton huone. Huomattavasti normaalimpi. Toiselta näytti huoneeseen kävellyt nuorehko naishenkilö, jonka kasvot olivat tummien tatuointien peitossa ja huppu tummansinisen ja mustan kirjava. Hänen piirteensä olivat symmetriset, ja kun hän riisui huppunsa, Atlas huomasi, ettei naisella ollut hiuksia lainkaan. Silmät olivat smaragdinvihreät. Nainen oli kuin maalaus.