Hänen valtakuntansa Nallesalonki

Huoneen seinät ovat keltaiset.

Tai ovat ainakin joskus olleet – aika on haalistanut värin valkeankellertäväksi usvaksi.

Ylähyllyllä pieni, vaaleanpunaiseen balettimekkoon puettu tanssijatar pyörii loputonta piruettiaan soittorasiassa. Metallinen, koneistettu piano säestää tasatahtista liikettä kalmankylmällä soinnillaan. Muuten huone on täysin hiljainen.

Joskus tilassa on kaikunut iloinen nauru ja laulu, leikkijunat ovat kuljettaneet tinasotilaita hyllyltä pöydän alle ja posliininuket istuneet sängyllä juoden teetä pikkuruisista ruusukupeistaan. Nyt nukkejen pienoiskupit lojuvat tyhjinä pienessä laatikossa.

Joskus niin iloisen vihreät verhot ovat seinien tavoin menettäneet hohtonsa, hävinneet taistelun aikaa vastaan. Ja aikaa nämä verhot ovat todella nähneetkin: ne kätkevät sisälleen kauhun, jonka tuo kerran niin onnellinen huone on nähnyt. Vanhan punaviinin sävyinen ruusukuviointi verhojen alareunassa ei ole normaalia painoväriä. Se on syntynyt paljon myöhemmin.

Se oli eräs syyskuinen tiistai. Vaahterat ikkunan takana olivat juuri saaneet oranssin sävyissä hohtavan värinsä ja pihlajat kirkkaanpunaiset marjansa. Huoneessa istui pikkuinen tyttö hiukset leteillä syöttämässä heinää keinuhevoselleen. Tytön valkean mekon pitsihelman päällä istui pehmeä ja pörröinen nalle, jonka kaulan ympärille oli sidottu kirkkaanpunainen rusetti. Ulkona aurinko viritteli kirkkaita säteitään puunoksien lomitse, valaistakseen huoneen ja koko muun maailman. Missään ei näkynyt pilvenhattaraakaan.

Tyttö jatkoi onnellisena leikkiään tietämättä lainkaan, mitä oli tuleva myöhemmin samana päivänä. Hän veti soittorasiansa vieteristä ja tanssahti muutaman kerran lattialla ballerinan kanssa.
"Tiedätkö, kun kasvan oikein suureksi, minustakin tulee tanssija! Ja minä tanssin ja pyörin ja kaikki ihailevat minua, ja minun vartaloni muotista valetaan tanssijoita soittorasioihin!" tyttö nauroi kimakalla lapsenäänellään. Hän rutisti pörröisen nallensa rintaansa vasten, ja tuikkasi pehmokorvan otsalle suukon. Nalle tapitti häntä tyhjillä ja elottomilla hiilisilmillään, kuulematta lainkaan neitokaisen sanoja.

Tyttö ei vain tiennyt, mitä olikaan tulossa. Hänen vanhempansa olivat lähteneet aikaisin aamulla kylälle ja jättäneet viisivuotiaan yksin kotiin päiväksi - ainoana lapsena hän osasi toki jo keittää puuronsa itse. Eikä kauniina päivänä mitään pahaa tapahtuisi, sillä edes kohtalo ei voinut pilkata häntä lähettämällä pahuutta sellaisen kauneuden keskelle.

Niin vanhemmat uskottelivat itselleen.

Eikä tyttö itsekään odottanut mitään pahaa tapahtuvaksi, sillä hän oli vielä pikkuinen ja naiivi, puolustuskyvytön maalaistyttö ainoastaan.

Kun mustaan huppuun sonnustautunut mies avasi oven, ei leikkihuoneen kuningatar sitä kuullut. Peltinen soittorasia peitti rautaisella laulullaan kaikki muut äänet. Kiiltäväksi puunatut nahkakengät suutelivat tammipuusta veistettyä lattiaa jokaisella askeleella, jonka huppupäinen otti eteenpäin.

Pikkutyttö kikatti huoneessaan. Hän asetti nallensa puusta veistetyn pienoisjunansa kyytiin ja työnsi veturin liikkeelle. Pyörät vierittivät lelua pöydän alle asti, sitten vauhti hidastui ja lopulta loppui kokonaan.
Sillä hetkellä ovi avautui.

Pitkät, palmikoidut hiukset heilahtivat korkealla ilmassa, kun tyttö kiepahti ympäri. Hänen silmiensä valkuaiset laajenivat suuriksi kuin posliinilautaset isoäidin kaapissa.
"Kuka sinä olet? Lähettivätkö minun vanhempani sinut tänne?" kysyi pienokainen, hämmentyneenä yhtäkkisestä vieraastaan.
"Minun nimeni ei sinulle kuulu, enkä vanhemmistasi halua kuulla mitään - vaikka kieltämättä, heidänhän takiaan minä täällä olen." Muukalaisen ääni oli kuin käärmeen sihinää, viekasta ja uhkaavaa, petollista kuin kevätaamuinen jää.
"En ymmärrä", tyttö sanoi hitaasti, yhä hämmentyneenä koko tilanteesta.

"Ei sinun tarvitsekaan, kulta pieni", lausui tummiin pukeutunut mies ja laski huppunsa. Tyttö ei tunnistanut häntä.
Vienosti hymyilevä vieras veti taskustaan veitsen.

Tyttö hätkähti hieman. Hän ei ollut koskaan nähnyt vastaavanlaista esinettä - veitsi muistutti hopeakahvoineen ja pitkine terineen enemmän miekkaa kuin sellaista puukkoa, jolla isä vuoli tikkuja kesäisin. Pikkuneiti ei tiennyt, mikä veitsi oikein oli, mutta hän arveli, ettei sillä välttämättä levitetty tavallista voita leivän päälle.

"Mikä tuo on?" kysyi tyttö viattomalla lapsenäänellään. Mies ainoastaan jatkoi hymyilyään.
Hitaasti hän kohotti miekkansa, ja laski terän lepäämään lappeelleen tytön kaulaa vasten. Veitsi tuntui kylmältä paljaalla iholla. Lettipäinen havaitsi sydämensä hakkaavan, valtimo terävän miekan alla huusi sykkien apua hätäänsä. Sekunnit hidastuivat. Tyttö kirkaisi ja hyppäsi taaksepäin kohti kirkkaanvihreitä verhoja, ainoana ajatuksenaan piiloutua uhkaavalta muukalaiselta. Veitsenterä piirsi tummanpunaisen viirun lettipäisen enkeliprinsessan olkapäähän. Sakea punaviini tytön kehosta norui pitkin valkeaa mekkoa, ja tahri iloisen kesänurmikon värisiin verhoihin surullisia ruusunkuvia. Lapsi kuuli korvissaan tinasotilasarmeijansa laukaukset, tuhannet luodit lävistivät hänen kehoaan – kymmenet leikkijunat ajoivat hänen ylitsensä ja yhä uudelleen hänen kaulaansa solmittiin kuristava rusetti.

Ja kun veitsi kohotettiin uudelleen, ei ollut enää mitään. Ei laulua, ei iloa, ei elämää - ei posliininukkien astioiden kilinää, ei toisilleen hymyileviä pehmoleluja.

Vain peltinen soittorasia tanssijoineen jatkaa loputonta ympyräänsä, sama koneellinen melodia jatkuu ja jatkuu yhä uudelleen, aina näihin päiviin asti.