~I need your hand~
Tarina kahdesta pojasta, joista toinen on syntynyt kuin kultalusikka suussa ja toinen, jota elämä on koetellut vähän liiankin kovaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi vastakohtaa törmäävät toisiinsa? Luvassa on itkua, naurua ja kaikke...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Miten meni?" kysyn heti, kun Gabriel tulee kuulusteluhuoneesta asianajajan kanssa, joka on itseasiassa minun ja isäni usein käyttämä asianajaja.
"Hyvin meidän kannalta, meillä on kolme todistajaa pelkästään tästä tilanteesta, eikä Julien varsinaisesti kieltänytkään tekojansa", Martin kertoo käyttäen Jullen oikeaa nimeä. Gabriel vain istuu hiljaisena tuolissaan, näpräten sormiaan.
"Nähdään myöhemmin", Martin hymyilee hieman meille, kunnes lähtee omiin töihinsä.
"Gabriel", sanon kyykistyen hänen eteensä, mutta hän vain kääntää kasvonsa muualle. Lasken käteni hänen käsiensä päälle ja lupaan: "Enkeli, mä en enää koskaan anna kenenkään tehdä niin sulle"
Odotetusti hän ei vastaa mitään, joten nousen seisomaan lähtien työntämään häntä ulos parkkipaikalle. Tämä ei todellakaan ollut se asia, mitä ajattelin meidän tekevän ensimmäisinä uudenvuoden päivinä.
Hiljainen nyyhkytys herättää minut unistani, eikä minun tarvitse arvata kuka se on. Avaan silmäni, kietoen käteni vapisevan Gabrielin ympärille. Entisten onnettomuuspainajaisten lisäksi hän näkee nyt painajaisia omasta entisestä parhaasta kaveristani, enkä voi olla tuntematta syyllisyyttä.
Jos vain olisin itse vienyt sen tuolin, enkä antanut sitä Jullelle, jos olisin edes jäänyt auttamaan hänelle vaatteet päälle, jos olisin odottanut hänet mukaani, ennen kuin lähdin katsomaan sitä huonosti voivaa tyttöä, jos jos jos....
"Ei se ole sun vika", kuulen hiljaisen äänen, mikä saa minut kääntämään äkkiä katseeni Gabrielia kohti. Hänen kasvonsa ovat märät kyynelistä, joita yritän kuivata peukullani.
"Olihan, mä olisin voinut tehdä sata asiaa toisin", väitän, mutta hän vain yrittää hymyillä pudistellessa päätään: "Niin, mutta se ei silti ollut sun syy, se oli täysin sen vika"
"Voi Gabriel..." kuiskaan, halaten häntä tiukemmin itseeni.
"Ja sun ansiosta se ei kerennyt", Gabriel painaa kasvonsa kaulaani, minun silitellessä hänen sileitä, vaaleita hiuksiaan.
"Onneksi ei, mä en tiedä, mitä mä olisin sitten tehnyt", huokaan, "Varmaan tappanut sen itse"
"Nico!" hän näykkäisee ihoani, "Ei ketään saa silti tappaa"
"Auuts", voihkaisen kivusta, mutta se johtaa pian ihan erilaiseen voihkaisuun, kun hän alkaa suudella samaa kohtaa pehmeillä huulillaan.
"Nyt se on ohi!" huudahdan iloisena Gabrielille ja nostan hänet ilmaan hänen tuolistaan.
"Nico! Alas!" hän huutaa kuitenkin nauraen, tarraten kiinni käsistäni. Martin katsoo meitä selvästi huvittuneina, enkä edes uskalla katsoa oikeustalon ikkunasta kaikkia niitä toimittajia, joiden kamerat luultavasti välkkyvät tällä hetkellä.
