Pelasta minut itseltäni

7 - Kaikki järjestyy - Riki

Mä mietin koko ajan mitä sulle kuuluu
Mietin, että mietitkö sä mua
En tiedä miten tähän voi tottuu
Mä kaipaan joka solullani sua
Mut ei se haittaa, ei, ei se haittaa
Kaikki on hienosti nyt
Oon mä varmaan, oon jo varmaan
Ennenkin selvinnyt
Et ihan samase mulle, ihan samase mulle

Katson Anzaa ehkä lievän järkytyksen vallassa. Hänellä näkyy kolmet alimmat kylkiluut selkeästi ja hän on täynnä viiltoja. Tunnen syvää surua poikaa kohtaan ja haluan oikeasti auttaa häntä. Kerkeän ehkä minuutin nähdä pojan kehon, jota hän vaikuttaa syvästi häpeävän ennen kuin hän verhoaa sen taas vaatteilla. Lopulta hän istuu viereeni pitäen katseensa visusti lattiassa.

"Mikä sai sut viiltelemään?" kysyn huolissani Anzalta sillä näen, että se on jatkunut pitkään. Kun katson häntä silmiin näen epävarman ja rikotun pikkupojan, jonka on ollut pakko aikuistua ennen kuin on ollut sen aika. 

"Mua kiusattiin tosi pahasti siel laitokses", hän kertoo hiljaisella äänellä. Näen kuinka kimalteleva kyynel valuu pojan poskea pitkin leualle, josta se tippuu tämän syliin. Hänen silmänsä ovat punertavat itkemisestä.

"Mitä he sanoivat tai tekivät?" kysyn pehmeästi laskien käteni pojan sylissä olevalle kädelle. 

"He haukkuivat minut aina maanrakoon ja he tönivät. Joskus he hakkasivat minut sairaalakuntoon. He saivat minut tuntemaan itseni arvottomaksi ja turhaksi", poika kuulostaa siltä kuin lukisi sanat suoraan kirjasta, hänessä ei näy yhtään tunnetta. 

"Eikö perheesi puuttunut siihen?" kysyn sillä tiedän heidän ilmoittavan sairaalareissut perheelle.

"Ei, vaikka he tiesivät."

"Oliko sinulla kavereita?" kysyn hiljaa arvaten vastauksen.

"Ei."

"Mikä sai sinut tarttumaan terään?"

"Paha olo. Se sanoi mulle ne samat asiat mitä kaikki muutkin, että olin virhe ja hyödytön paska. Mua ahdisti, pelotti ja mulla oli ihan helvetin paha olla. Kaikki meni päin persettä", olen näkevinäni toisen kiiltävän kyyneleen tippuvan pojan syliin. Hänen huulensa ovat turvonneet itkemisestä ja hänen äänensä on normaalia paksumpi.

"Auttoiko se?"

"Hetkellisesti. Sitten jäin koukkuun."

"Onko sinulla ollut itsemurha-ajatuksia?"

"On. Olen yrittänyt itsemurhaa varmaan kymmenen kertaa, enkä ole koskaan onnistunut."

"Arvaa mitä se kertoo? Että et ole virhe. Jos olisit virhe olisit onnistunut. Se kertoo, että on ihmisiä ketkä välittävät sinusta oikeasti, jos kukaan ei välittäisi makaisit nyt haudassa. Jos olisit turha, kukaan ei olisi pelastanut sinua", kerron pojalle ja näen kuinka hän alkaa oikeasti itkeä. Hän painautuu minua vasten ja itkee. Luulen ainakin, että helpotuksesta. Teen ympyröitä pojan selkään rauhoittavasti.

"Kiitos", kuulen hiljaisen äänen sanovan kohta itkun laannuttua.

"Haluatko kertoa tilanteista ennen itsemurhan yrittämistä?" 

"Kun yritin ekan kerran itsemurhaa olin ollut laitoksessa vuoden. Minua aina lytättiin siellä ja kaikilla muilla oli kavereita. Se oli hyvin raskasta minulle. En ymmärtänyt, mikä minussa on vikana, kun en koskaan kelpaa. En ole koskaan kelvannut vanhemmilleni, olen ajautunut vääriin porukoihin, en kelvannut kellekään laitoksessakaan. Minulla ei ole koskaan ollut yhtäkään oikeaa ystävää. Olen pienestä asti kärsinyt painajaisista, mutta laitoksessa ne paheni. Siellä aloin nähdä painajaisia niistä hirveistä asioista mitä he tekivät minulle. Aina sitä ennen ne olivat olleet kaikkea fiktiivistä paskaa." Anza vuodattaa hiljaa, se ei kylläkään vastaa kunnolla kysymykseeni mutta antaa olla. Siirrän poikaa vähän ja nousen hakemaan muistikirjani, että pysyn kärryillä asiakkaitteni tilanteista.