Tulisielu

Luku 16: Kolmesti kiellän

Rinneasunto on aivan yhtä pieni kuin siihenkin asti, mutta siihen tottuu. Iscario lepuuttaa käsiään sylissään ja miettii, miksi maailmassa on niin paljon valheita. Pelkkää salattujen asioiden verkkoa, joka on jo niin sakea, ettei sitä voisi enää kukaan leikata.

Hänen kohdallaan salattavaa ei ole paljoakaan, mutta hänen salaisuutensa ovat liian raskaita ja mätiä ääneen sanottaviksi. Ainoat henkilöt, jotka ovat koskaan voineet ottaa ne harteilleen hänen lisäkseen, ovat Liv ja Livin jo Lasiaan siirtynyt isä Mord, Iscarion ainoa läheinen ystävä.

Suurin salaisuus on kuitenkin jotakin, joka ei ole henkilökohtaista eikä mitään sen suurempaakaan, ei Iscarion mielestä. Se, että hänet on luonut joku muu kuin Kuu, ei hänen omassa päässään tunnu suureltakaan asialta sanottavaksi. Hän on ulkoisesti kuin kuka tahansa usvastasyntynyt yökulkija, mutta vain hän ja hänen veljensä tietää, että hän on syntynyt Auringon kädestä. Niarin pyyntö isälleen oli luoda veli toteuttamaan hänen suunnitelmaansa yökulkijoiden keskuudessa. Ja pyyntöhän tietenkin toteutui, sillä Iscario on ollut jo pitemmän aikaa olemassa.

Niarin suurieleinen suunnitelmakin on toteutumassa paraikaa, eikä Iscarion ole täytynyt muuta kuin olla oma itsensä. Melkein oma itsensä. Ilman sitä Suurta Ja Salaista oma itsensä, mutta sekin on riittävästi Niarin suunnitelman toteutumiseksi. Iscario voi vain käyskennellä yökulkijoiden keskuudessa ja ihailla hitaasti sammuvaa kuunvaloa.

Ja silti Iscario osaa tuntea katkeruutta. Hänet on luotu suurempaa tarkoitusta varten, mutta se ei riitä. Hänet on luotu vajavaiseksi. Suuri ja vahva, uskomattoman itsekäskin, mutta silti suuri viallisuus sydämessään. Ominaisuus, jonka pitäisi olla kaikille luonnollinen, on hänen kohdallaan väännetty kieroon ja tuhottu lopullisesti. Miksi Aurinko loi hänestä olennon, joka ei viehäty tavallisista usvastasyntyneistä? Miksi hänen ruumiinsa alkaa sykkiä ainoastaan keskeneräisille, liian nuorille olennoille?

Oksennus maistuu kielellä, kun hän miettii, mitä hän on tehnyt. Se ei ole oikeutettua, sillä hänen ei kuuluisi olla se, jolla on kuvottava olo tapahtuneesta. Hän on pakottanut itsensä tekemään asioita, joita edes Kuu ei antaisi anteeksi. Vaikka eihän Kuu häntä ole luonut, ei Kuun voima häneen asti ulotu. Silti hänen kehonsa muistaa, mitä se on aikanaan tehnyt parhaan ystävänsä ainoalle pojalle, Elille.

Ajatus siitä, miten kuvottava hän on, täyttäisi hänet, ellei Liv lentäisi sisään rinneasuntoonsa. Tietenkään Iscariolla ei ole omaa asuntoa, ei hän kykene nukkumaan päivisin, kun hän muistaa, mitä on tehnyt.

"Rakas." Livin ääni on portti toiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jossa ei ole olemassakaan mitään kurkkua sisältä polttavaa mustaa visvaa, joka tekee Iscariosta vaarallisen ja erilaisen. Ei ole Aurinkoa, Niaria, suunnitelmaa tai mitään. On vain nainen valkoinen ruusu silmässään ja kullankeltaiset, polkkamittaiset hiukset ilmassa leijuvina.

Ja vaikkei hän koskaan voisi rakastaa jo aikuiseksi kasvanutta Liviä samalla tavalla kuin Liv kokee rakastavansa häntä, heidän välillään on olemassa kaikkea, millä on tässä todellisuudessa merkitystä.

Liv, jota pidetään usvastasyntyneiden keskuudessa kylmäkiskoisena ja ehdottomana, osaa tuntea Iscariota kohtaan jotakin sellaista, jota muut eivät saa nähdä. Välillä Iscario toivoo, että osaisi rakastaa Liviä takaisin edes hetken ajan. Että hän voisi leikkiä kiihottuvansa hänen naisellisista muodoistaan ja intiimistä katseestaan.

Mutta häntä ei luotu siihen suuntaan, ja hän joutuu nielemään sen. Kulissin on pysyttävä yllä, muiden on parempi luulla, että hän rakastaa Liviä. Vain siten totuus ei tule koskaan ilmi.

"Mietitkö sinä sitä taas?" Liv kysyy, ja Iscario voi vain nyökätä vastaukseksi. "Rakkaimpani, sinä tiedät, että jos omatuntosi alkaa syyttää sinua, voit aina muistuttaa, että se olin minä, joka tämän kehitti. Minä halusin vapaaehtoisesti lahjoittaa Elin sinun käyttöösi. Syytä minua."

Nyt ei ole sellainen hetki, että Iscario varsinaisesti kestäisi kuulla Elin nimeä kenenkään lausumana, ei edes Livin. Hän työntää mahdollisimman lempeällä otteella Livin kauemmas.

"Iscario, minä..."

"Tiedän, Liv. Mutta ei tänään." Hän pudistaa voimakkaasti päätään. "Haluan ottaa tämän pienen hetken heikkouteni muistelemiselle ja siinä rypemiselle. Anna minulle aikaa vihata itseäni, niin voin taas seuraavana yönä jatkaa samalla tahdilla kuin aiemminkin."

"Sinä yrität liikaa." Liv huokaisee syvään. Huokaus on enemmän pettynyt kuin vihainen. "Kaikki yösi sinä käytät siihen, että saisit itsesi näyttämään mahdollisimman mahtavalta ja upealta muiden yökulkijoiden silmissä. Ja päivät sinä ryvet itsesäälissä. Tuolla menolla vain väsyt ja tiputat kaikki sulkasi pois..." Livin ainoa yönsininen silmä vaeltelee rinneasunnossa, hänen mielessään liikkuu jotakin, joka pyrkii ulos muttei löydä reittiä.

"Sulillani ei taida olla mitään merkitystä enää. Ei nyt, kun Kuukin on heikkenemässä", Iscario toteaa naurahtaen niin kylmästi, että hänen vahvat kätensäkin värähtävät.

"Se, että kuunvalo vähenee, ei tarkoita, etteikö sulillamme olisi merkitystä!" Kuin tehostaakseen sanojaan, Liv räpyttää valkoisia siipiään. "Minä en aio joutua Lasiaan vielä, joten pidän huolta siivistäni. Avarissa ei ole mikään kunnossa enää, ja jos Ogre ei aio pistää päiväkulkijoita vastuuseen, minä aion tehdä sen."

Hetken Iscario vain istuu ja katsoo Liviä, jonka jokainen sana tihkuu suunnatonta vihaa. Sen vihan häneen on iskostanut Iscarion ainoa pitkäaikainen ystävä – Livin oma isä. Liv on kuin nuorempi versio isästään. Kaikki tuossa vainoharhan ja vihan mustaamassa naisessa muistuttaa Iscariota päivittäin hänen läheisimmästä ystävästään. Siitä ainoasta usvastasyntyneestä, joka jakoi hänen ajatusmaailmansa. Ja jota hän kiitti hyväksikäyttämällä useiden kuunkiertojen ajan hänen poikaansa. Itseinho ja häpeä viiltävät Iscariota, hänen on pakko puristaa kätensä nyrkkiin. Hetken ajan hän ehtii jo miltei toivoa, ettei Aurinko olisi koskaan luonutkaan häntä.

Valheet eivät ole pahasta silloin, kun niitä on motivoitunut pitämään sisällään. Ne ovat pahasta ainoastaan silloin, kun ne myrkyttävät olennon kaikkialta tehden tämän jokapäiväisestä elämästä mahdotonta. Koskaan ei tiedä, milloin keho pettää ja päästää seuraavalla suunavauksella ulos totuuden, jota kukaan ei halua kuulla.