Epätäydellisesti Täydellinen

Kahdeskymmenesensimmäinen luku

"Niin, hän pääsee kotiin heti kun herää... ei, se ei ole tarpeellista..."

Silmäni avautuivat hitaasti kun puhe kantautui korviini. Nousin hitaasti kyynerpäideni varaan istumaan, ja irvistin kun tunsin jomotusta päässäni. Nostin käteni otsalleni, ja henkäisin.

"Selvä, minun on nyt todellakin mentävä. Jos tarvitsette lisätietoja saatte niitä joltain toiselta päivystävältä lääkäriltä, minä en voi valitettavasti auttaa juuri nyt." Kärsimätön ääni sanoi toiselta puolelta ovea, jota tuijotin.

Katseltuani ympärilleni olin hahmottanut missä olin, ja pitelin kättäni yhä otsallani.

Selvä, toinen kerta sairaalassa hyvin lyhyen ajan sisällä.

Ovi aukesi, ja sisään astui stressaantuneen näköinen Andrés joka veti kätensä hiustensa läpi.

"Amber", hän sanoi hieman yllättyneenä, luultavasti koska olin hereillä. Andrés hymyili, mutta näin helposti sen läpi; hän oli väsynyt ja selvästi ollut huolissaan.

"Anteeksi", kuiskasin hiljaa, ja vihdoin vedin käteni pois otsaltani ja syliini. "Olen aiheuttanut niin paljon huolta... tiedän ettei tämä varmasti ole helppoa sinullekaan, kun isä pääsi vapaaksi ja sitten minä vielä karkaan ulos ilman että sinä tai täti tiedätte lainkaan missä olen", jatkoin, ja pakotin itseni katsomaan suoraan veljeni silmiin.

Andréksen hymy pehmeni, eikä se enää näyttänyt niin tekaistulta. Hän tuli hitaasti luokseni ja istui sänkyni reunalle ottaen käteni omaansa.

"Totta, tämä ei ole tainnut olla helppoa oikein kenellekään", hän sanoi, ja puristin hänen kättään lempeästi.

"Mistä puhuit sen hoitajan kanssa?" Kysyin sitten vaihtaakseni aihetta, sillä tunsin pientä kihelmöintiä silmäkulmassani ja tiesin että olisin saattanut alkaa itkeä, jos jatkaisimme aiheesta.

"Niin. Siitä. Tuota, Amber... tiedäthän sinä mikä on paniikkihäiriö?" Andréksen ääni kuulosti omituiselta ja jännityin vaistomaisesti.

"Kyllä, kai?" Vastasin kysyvällä äänensävyllä, ja tutkin veljeni kasvoja vähän hämmentyneenä.

"Se tarkoittaa että voit saada tietynlaisia paniikkikohtauksia ahdistavissa tilanteissa, ja tämä... tilanne jossa pyörryit, todettiin sellaiseksi", Andrés kertoi vakavana, ja räpäytin yhä hämmentyneenä silmiäni.

"Tarkoitatko että minulla on... paniikkihäiriö?" Kysyin hermostuneena, vaikka oikeastaan tiesin jo vastauksen. Andrés vain nyökkäsi, ja minä pudistelin päätäni, vaikka se kaikki kävikin järkeen.

"Isän tapaaminen oli sinulle ahdistava tilanne, joten sait yhden niistä paniikkikohtauksista. Mutta Amber, isä ei ole löytänyt vielä asuntoa, joten hän asuu meidän luonamme kunnes löytää yhden. Ja tulevaisuudessa hän haluaa vieraille luonamme useammin, hän on todella muuttunut", Andrés sanoi, ja puristi kättäni omassaan melkein anovasti. Hän katsoi minua pyytäen ymmärrystä, ja nyökkäsin vieläkin hämmentyneenä aiemmista uutisista.

"Kukaan ei pyydä muuta kuin että edes yrittäisit tulla toimeen isän kanssa", Andrés sanoi vielä, ja nyökkäsin uudelleen yhtäkkiä toivoen hänen jättävän minut hetkeksi yksikseni. Tarvitsisin vähän aikaa ymmärtääkseni mistä oli kyse, ja haluaisin soittaa Sierralle kertoakseni kaiken mitä oli tapahtunut. Myös Caitlyn ansaitsisi kuulla mitä oli tapahtunut, mutta hänelle voisin kertoa koulussakin.

"Saamme lähteä nyt, mutta ajattelin antaa sinulle vähän aikaa käsitellä koko juttua, ja sitten soitan Haileyn hakemaan meidät kotiin. Voit onneksi levätä huomisen kotona", Andrés sanoi. Sydämeni lämpeni kuullessani nuo sanat, ja hymyilin. Veljeni tunsi minut niin hyvin, että tiesi juuri mitä sillä hetkellä tarvitsin.