Tulisielu

Luku 23: Auringon synty

Tuuli kuljettaa mukanaan varoituksen. Se vavisuttaa maata ensin hienoisesti, sitten jo huomattavasti voimakkaammalla otteella. Tekee kaikki maahan jalkansa painaneet olennot tietoisiksi lähestyvästä muutoksesta.

Pohjoisessa, isolla metsäalueella kuhisee. Maa on vavahdellut jo useita tunteja niin voimakkaasti, että se on keräännyttänyt usean siipiparin tarkistelemaan tapahtuvaa muutosta. Maan vavahtelu saa lehdet värisemään puissa ja lammen pinnan väreilemään huolestuttavan voimakkaasti. Ympäristö odottaa jotakin tapahtuvaksi, maailma lakkaa hetkeksi hengittämästä vain, koska sitä pelottaa seuraavat tapahtumat.

Eletään aikaa, jolloin jokaisen usvastasyntyneen siivet ovat vielä valkoiset. Kukaan ei tiedä muista sävyistä siivissä, yksikään sielu ei ole joutunut kohtaamaan mitään muuta kuin yötä. Yö on todellisuus, aikaa ei ole jaettu vielä kahtia. Mutta se tullaan jakamaan hyvin pian.

Valkosiipiset usvastasyntyneet eivät ymmärrä paeta maan alkaessa vavista entistä voimakkaammin. Heidän sydämensä on valeltu uteliaisuuden hunajalla, eivätkä he ymmärrä seuraavien tapahtumien muuttavan maailman kulkua radikaalisti.

Osan silmissä kiiltää uteliaisuuden lisäksi jokin muukin. Sen osan kansasta, joka on jo kauan tahtonut muutosta kaikkeen. Tapahtuisiko se nyt? Aivan varmasti, mutta tuskin heidän odottamallaan tavalla. Vaaleahiuksinen Melitas kapinoitsijoiden johdossa näyttää epäilevältä. Hän tietää jo nyt, ettei hänen toiveensa tule toteutumaan hänen haluamallaan tavalla.

Jotakin kuitenkin tapahtuu, ja siihen hän on toistaiseksi tyytyväinen. Hän seuraa puiden yläpuolelta, miten väreilevä vedenpinta värjäytyy keskeltä lähtien syvänpunaiseksi. Väri leviää keskeltä reunoille, sykkii vaarallisena pinnan alla, kunnes räjähtää.

Kuuluu huutoja. Kauhunsekaisia kiljahduksia ja pienempiä, pakenevia rääkäisyjä. Punainen väri räjähtää kaikkialle, sotkee metsän, sotkee puiden lehdet ja ennen niin vihreän aluskasvillisuuden. Se ei ehdi kiriä kaikkialle, se sotkee vain lähialueen. Sekin on tarpeeksi aiheuttamaan sekasortoa ja kauhua ympärillä seuraaville usvastasyntyneille.

Kestää jonkin aikaa herätä siihen tosiasiaan, että kaiken sen punaisuuden keskeltä nousee jotakin. Joku. Kirkkaan, silmille vieraan valon saattelemana järvestä nostaa päätään vaalea, miehen ruumiilla varustettu olento, joka huutaa syvältä kurkustaan kovemmin kuin kauhistuneet usvastasyntyneet hänen ympärillään.

Olento on yltä päältä punaisessa nesteessä, sitä valuu hänen silmilleen ja vaalealle vartalolleen, se sotkee hänen valkoiset kutrinsa. Hänestä lähtee siitäkin huolimatta vierasta, katsojilleen ahdistavaa valoa ympäristöön. Auringonvaloa.

Usvastasyntyneet eivät voi tehdä mitään muuta kuin katsoa, kun vieras olento nousee punaiseksi värjäytyneestä lammesta maan vavahduksien ja punaisen värin saattelemana. Hän on jo lakannut huutamasta, mutta ilme hänen kasvoillaan kielii jostakin muusta. Pinnan alla väreilee, kansa odottaa uutta räjähdystä.

Varsinaisesti kukaan ei tiedä, mitä punaisesta nesteestä kohonnut olento aikoo. Hän on nyt noussut kokonaan ylös vedestä ja astelee kansan keskuudessa sanomatta sanaakaan.

Muutamien, maan tasolle jääneiden usvastasyntyneiden kohdalla olento pysähtyy huutamaan saaden heidät perääntymään kauhistunein ilmein. Valo väreilee olennon ympärillä, ja usvastasyntyneet säikkyvät sitä kenties enemmän kuin olennon äkkiäarvaamatonta käytöstä.

Kansa on tottunut siihen, että he saavat elämänsä ja energiansa valosta. Tämä valo ei ole sitä samaa valoa, tämä on kuin väärennös siitä. Osan mielestä tämä valo ei edes yritä olla kuin kuunvalo. Sen sävy on kirkkaampi ja julmempi kuin Kuulla, se ei jää tanssimaan iholle yhtä kuulaana ja puhtaana. Auringonvalo polttaa, se sattuu katsojaansa.