Minä, sinä, me?

1.

Jos elämää vertaa lumisadepallon, ovat ne aika samanlaisia. Molemmat ovat vain kauniita hetken: kun sadepalloa ravistaa, on se ehkä minuutin kaunis lunta satava maisema, ja jos on elämä, se on kaunis vain hetken. Ei se ole kaunis kun se on ohi. Sama on rakkauden kanssa. Rakkaus on kaunista vain sen hetken, sen hetken joka kattaa herkän alun ja aran liekin. Jos sen saa syttymään.

Minä aina mietin saanko koskaan rakkautta syttymään. Olen toivoton romantikko ja aina haaveilen jokaisesta ohikulkevasta pojasta. Kirjaimellisesti. Tai en aivan, mutta sillä tavalla, että aina kun joku poika alkaa jutella minulle normaalia enemmän, olen heti sydän läpättäen hänen armoillaan seuraavat kaksi päivää. Sitten unohdan hänet, ja joudun selittelemään kaikille että miksi en tykkääkkään hänestä enään.

Mutta on yksi poikkeus. Tämän poikkeuden nimi on Joonatan. Joonatan on kuin maanpäälle langennut enkeli. Hänen vihreät silmät ovat smaragdia kirkkaammat ja loistavat kirkkaammin kuin tuhat aurinkoa. Hänen luonnonblondin hiuksensa ovat kuin ilta-auringon kultaama vilja. Ne ovat kurittomat, sekaiset, mutta ne ovat osa Joona..

"Aamu!"
Hätkähdin ja nostin katseeni päiväkirjastani, jonka sivujen reunat olin tuhrinut täyteen kymmeniä erilaisia sydämiä. Katsoin äidinkielenopettajaani, joka kädet ristissä tuijotti minua lasiensa yli tuikea ilme kasvoillaan.
"Niin?" kysyin ja selvitin kurkkuani.
"Tiedätkö vastauksen?" hän kysyin ja minusta tuntui kuin hiljaisuus ja koko luokkani tuijotus olisi ammuttu minua kohti tulikuumana liekkinä. Poskeni punertuivat kun joudun mutisemaan "En."
"Siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella", opettajani Hanna Tikkanen totesi ja kääntyi kohti taulua selostaakseen jotain kirjallisuushistoriaan liittyen. Huokaisin ja livautin päiväkirjani reppuun. Se oli minun kalleimmin vartioitu aarre, ja jos voisin, veisin sen jonnekkin pankkiin ja käskisin sielä säilöä sen tallelokeroon.

Kun kello soitti päivän päättyneeksi, kasasin kirjani Vans-reppuuni, jossa oli Ressu-koiran kuva ja lähdin luokasta. Paras ystäväni Sanna harppoi rinnalleni ja kysyi mitä tuo äskeinen oikein oli. Sanoin ettei mitään, sillä hän ei tiedä Joonatanista. Kukaan ei tiedä hänestä, enkä aijo kertoakkaan kenellekkään. En voisi. En tiedä mikä siinä on, mutta sen salaisuuden haluan pitää itselläni. Siinä on jotain kutkuttavan jännittävää, samanlainen kuin pienenä, kun katsoit kavereidesi kanssa kauhuelokuvia salaa, ja sen jälkeen juoksitte äidin helmoihin turvaan.

Kun saavuin kotiin, heitin reppuni maahan ja hyppäsin sohvalle. Nostin puhelimen perinteisesti naaman eteen ja aukaisin snäpin. Suljin silmäni, kun odotin että se aukeasi ja kuiskin "Pliis, anna siellä olla snap Joonatanilta.." Kun Snapchat aukesi, jännityksellä vedin oikealle paljastaen viestit. Yksi Sannalta, Eerikalta, Marialta, Juhalta.. ja yksi Joonatanilta! En voinut hillitä itseäni päästämästä pientä riemunkiljaisua, mutta vain vaimean, sillä muuten utelias siskoni tulisi urkkimaan kaiken minusta ulos.
Kiusasin itseäni, ja aukaisin Joonatanin snäpin vasta viimeisenä. Laskin kolmeen, ja painoin. Petyin hieman sillä se oli vain pelkkä "Hyvät viikonloput/strk" snäppi, mutta vastasin naamakuvalla, tietenkin.

Olin juuri laittanut puhelimen pois, ja olin nousemassa sohvalta, kun puhelimeni ilmoitti snäpistä. Vilkaisin puhelintani automaattisesti, ja hämmästyin, kun saapunut snäppi oli Joonatanilta. Aloin hymyillä kuin hullu kun aukaisin puhelimeni. Painoin snäpin auki ja juuri kun sain silmäni Joonatanin kauniisiin kasvoihin, saapui siskoni Ilta huoneeseen. Tiedetään, äiti on aika klisee, Aamu ja Ilta? Ripaus mielikuvitusta ei olisi pahitteeksi.
"Näytät kuin olisit ainessa", Ilta tokaisi ja kurkotti katsomaan puhelintani. Sain onneksi sen kiinni, ennen kuin hän ehti nähdä mitään.
"Minäkin sinua", sanoin ja lähdin omaan huoneeseeni.

Olemme siskomme kanssa aivan eri näköisiä. Minä olen vaaleaverikkö sinisillä silmillä, ja Ilta on tummatukkainen, suklaasilmäinen hurmuri. Sekin meissä on ero, Ilta saa kaikki miehet, minä saan haaveilla heistä. Lisäksi, meillä on eri isät. Asumme äitimme kanssa, mutta kumpikaan ei näytä hänelle. Minä näytän omalle isälleni ja Ilta omalleen. Näämme aina isiämme vuoroviikonlopuin, joka tarkoittaa että joka toinen viikonloppu saan nauttia olostani ilman häiriötä. Äiti tekee yleensä iltavuoroja sairaalassa, hän on ensihoitaja, mutta se ei ole ongelma, sillä olemme Illan kanssa itsenäisiä.

Aukaisin puhelimeni kun saavuin huoneeseeni. Minun pitäisi vastata Joonatanille. Istahdin pöytäni ääreen ja valikoin snäpistä sydänfiltterin, ja otin kuvan. Lähetin sen Joonatanille ja huokaisin. En ollut ennen Joonatania ajatellut, että haluaisin polttavasti parisuhteen, mutta kun nyt ajattelen, haluaisin polttavasti parisuhteen. Uskon että Joonatan voisi olla se oikea, ainakin oikea ensimmäinen. Tai ei sitä ikinä tiedä mitä kohtalo on suunnitellut meitä varten. Nojasin pääni käteeni ja uppoudin unelmiini, kun puhelimeeni kilahti taas uusi snäppi Joonatanilta.

--
Juu, ehkä vähän lyhyt luku, mutta halusin julkasta tän. Toivon että tästä nyt tulee hyvä tarina, ainakin mun omasta mielestäni. :)