Tulisielu

Luku 32: Aurinko on kivun nimi

Kun kaikki hajoaa, on kaksi vaihtoehtoa. Yksi: pakene. Kaksi: alistu. Xander ja Zenith pakenevat, he nousevat korkeammalle ja korkeammalle, kunnes vastaan tulee kaksi keskellä ilmaa leijuvaa, maan kaltaista uloketta. Ne esiintyvät heille samanlaisina kuin Avar ja Lasiakin: ilmassa, kaikkeudessa leijuvina todellisuuksina. He kumpikin ymmärtävät, että näiden kahden täytyy olla Kuun ja Auringon kodit.

Kuun kodin tunnistaa Kuun omaisuudeksi sitä ympäröivästä pimeydestä. Valoja ei ole, asumuksen ikkunat ovat mustat. He ovat niin lähellä kaiken luojaa, että sydämessä tuntuu pientä sykettä, joka ei läde sydämestä itsestään. Yksi lennähdys, ja käsi voisi avata oven ja kurkistaa sisälle. Sittenpähän he näkisivät totuuden.

Xander ei kuitenkaan lennä lähellekään Kuun asumusta. Hän lentää sen ohi, antaa Zenithin tuijottaa sylistään häkeltyneenä mustaa majaa, joka on joskus varmasti näyttänyt elävältä. Xander kuljettaa heidät eteenpäin, kultaisena hohtavan asumuksen luo. Siinä on korkeat, leveät portaat ja majesteettisen suuri ovi. Prameaa, hyvin Auringolle tyypillistä. Pihamaalla kasvaa keltaisia ruusuja.

Xander laskee Zenithin kullanhohtoiselle ruoholle, aivan ruusupensaitten juureen. Hohto kaikkialla heidän ympärillään on Lasiassa vietetyn ajan jälkeen uskomattoman kirkasta. Zenithin onneksi täällä on myös lämmintä. Hänelle tutulla, mutta Xanderille vieraalla tavalla lämmintä. Päivä- ja yökulkijoiden ero.

He katsovat ensin ympäristöään, sitten toisiaan. Kumpikin lähtee kävelemään kohti Auringon asumuksen ovea, toinen nahkakengissään, toinen paljain varpain. Kumpikaan ei sano mitään, vaikka he molemmat tietävät, että jokaisella askeleella heidän tuntemansa todellisuus murtuu hieman lisää.

Xanderin sydämessä tykyttää jokin muukin. Syvä, vanha pelko siitä, ettei Elillä ole kaikki kunnossa. Jos Lasiassa tapahtuu jotakin suurta, onko Eli turvassa?

Ei niillä muilla väliä, ei Lasialla Avarilla isällä äidillä Kuulla Auringolla, mutta Eli voi Eli olethan sinä kunnossa

Hän sysää ajatuksen pois astuessaan viimeiselle kullanhohtoiselle portaalle ennen ovea. Auringon luona hän ei voisi esiintyä heikkona, hänen olisi pakko pitää kiinni minuutensa rippeistä, sillä Auringosta ei koskaan voinut tietää. Aurinko on syntynyt kansan pahuudesta ja itsekkyydestä, joten hänen täytyy itsensäkin olla kaiken sen ruumiillistuma. Ja omalta pahuudeltaan he ovat nyt kysymässä apua, omalta itsekkyydeltään anomassa. Ajatus ei mahdu Xanderin päähän. Onneksi Zenith koputtaa oveen, hän itse ei kykenisi.

Oven avaava henkilö ei voisi näyttää enempää Auringolta. Zenith on useasti miettinyt, miltä Niarin isä voisi näyttää, mutta hänen mielikuvansa ei ole käynyt lähelläkään todellista. Nyt, kun Aurinko seisoo hänen edessään pitkänä ja kertakaikkisen upeana, hän tuntee oman pienuutensa.

Auringolla on vitivalkoiset, kiharat ja puolipitkät hiukset. Ne ovat osin palmikolla, osin selässä. Kirkkaanoranssit silmät hehkuvat keskellä vaaleita kasvoja. Nenä on pitkä ja poskipäät korkeat. Auringon piirteet ovat hyvin hienostuneet.

Mutta merkittävintä hänessä ei ole hänen kasvonpiirteensä eivätkä edes hyvälaatuiset, kuviolliset vaatteensa. Hänen läsnäolonsa suorastaan huokuu arvokkuutta ja valoa, täysin erilaista kuin kuunvalo tai yhdenkään usvastasyntyneen arvokkuus. Pahuudesta syntynyt olento on kaunis, ei paitsi kasvoistaan ja vartaloltaan vaan myös olemukseltaan. Zenithin sydän täyttyy valosta, kun hän katsoo Aurinkoa, ja hän miettii, mahtaako Xander tuntea samoin.

Lumous haihtuu, kun Aurinko avaa suunsa. "Vain toinen teistä on tervetullut", hän sanoo äänellä, joka ei muistuta lainkaan yhdenkään koskaan eläneen tai elävän usvastasyntyneen ääntä. Se tulee syvältä hänen kurkustaan, ja se kuulostaa kaikilta olemassaolevilta valonsäteiltä. Kirkas, mutta samalla syvä, aivan kuin sillä olisi tuhansia eri ulottuvuuksia, vaikka se päästää ulos vain muutaman sanan.