Tulisielu

Luku 35: Sinne missä Aurinko astuu ja Kuu kulkee

Kansa tahtoisi kiljua, huutaa kurkkunsa kuivaksi ja turraksi. Mutta yksikään ääni ei pääse ulos, kauhu on liian suurta löytääkseen todellista muotoaan. Tiedottomuus ja ymmärryksen puute ruokkivat paniikkia, paisuttavat sen suureksi ja mahdottomaksi voittaa. Yksikään ääni ei pääse kuolevan kansan suusta, kasvava kauhu pakottaa sen pysymään sisällä.

Siipiä ei enää ole.

Heidät on riisuttu kuolemattomuuden raskaasta viitasta sulkien karistessa kylmään maahan. Heille on useiden tuhansien elossa vietettyjen kuunkiertojen jälkeen suotu mahdollisuus siihen, jonka piti olla heille mahdotonta. Kuolema. He voivat kuolla ja satuttaa itsensä, ja siihen havahtuminen kirvoittaa pian ensimmäisiä kyyneliä.

Liv on jo kauan sitten korvannut silmänsä ruusulla, jotta hän saisi tietää ensimmäisenä, jos ja kun kuolevaisuus langetetaan heidän ylleen. Nyt he kaikki tulevat siitä yhtä aikaa tietoisiksi ja Livin uhraus käy turhaksi, karisee maahan siipien lailla. Silti Liv on ensimmäinen, joka kykenee tuntemaan kivun. Se kasvaa kiinni hänen silmäänsä, juurtuu miltei aivoihin asti ja ravistelee hänen kipuun tottumatonta ruumistaan.

Hän on ensimmäinen, joka päästää ulos kiljaisun sitten Kuun kuoleman. Kaikki muut tuijottavat silmät kyynelissä Liviä, joka huutaa kivun maahan lamaannuttamana. Liv on aina tahtonut olla ensimmäinen kaikessa. Nyt hän on.

Suurinkaan osa ei jaksa kauaa keskittyä Livin raastavaan huutoon, sillä he ovat edelleen liian järkyttyneitä ja hämmentyneitä siitä, mitä juuri on tapahtunut. Katseet kiinnittyvät maassa edelleen tärisevään Ogreen, joka kykenee tuskin hengittämään. Kun hän uskaltautuu nostamaan katseensa ylös, hän ei voi enää paeta koko ruumista polttavia katseita. Kansan ei tarvitse kysyä, sillä kansa on jo kuullut Niarin aiemman selvityksen Ogren teoista. Usvastasyntyneet osaavat yhdistää kertomuksen siihen, mitä ovat juuri joutuneet todistamaan. Heidän edessään ei kyhjötä enää karismaattinen johtaja vaan pelkästään kuolemaa sairaalloisen paljon pelkäävä usvastasyntynyt. Ogre ei ole pelkästään inhimillinen vaan myös hyvin säälittävä heidän arvostelevien, kyynelten täyttämien silmiensä edessä.

"Sinä olet juuri aiheuttanut maailmallemme tuhon", huikkaa joku joukon keskeltä.

"Kuu ei katsonutkaan meihin muihin päin, vaikka me olemme kaikki hänen luomuksiaan. Hän näki vain sinut", jatkaa toinen. Äänistä kuultaa pettymys ja epäusko, eikä Ogre osaa ottaa sitä vastaan.

Hän perääntyy, mutta takanakin on vain lisää usvastasyntyneitä. Jalat eivät anna nousta, ne pettävät heti, kun hän yrittääkin. Kun hän sulkee silmänsä, hän näkee sielulintujen luisevan parven lentävän luomiensa alla. Vaimea parkaisu pääsee hänen huuliltaan.

"En voi kuolla", hän kuiskaa epäuskoisella, tärisevällä äänellä. "Ottakaa se pois minulta."

Kukaan ei kestä katsoa. Kansalaisten sydämissä on pelkkää inhoa. Ei enää edes vihaa tai pelkoa tapahtuneesta, ainoastaan inhoa Ogrea ja tämän itsekkyyttä kohtaan. Sääliä ei tunneta. Viimeinen Ogrea aidosti säälinyt olento on luhistunut hänen syliinsä ja vienyt tasapainon mennessään.

Xander kokee, että nyt on hänen aikansa avata suunsa. Hän on tähän asti odottanut, että Niar, Iscario tai Liv tekisi sen hänen puolestaan, mutta koska kukaan ei avaa suutaan rauhoittaakseen muita, hän tekee sen.

"Te olette nyt nähneet, mitä on tapahtunut. Kokeneet sen kaiken yhdessä, yhtenä kansana." Xander yrittää ottaa siipiä alleen, mutta tyhjä kohta selässä ei anna myöten. Kauhu vihlaisee hetken ajan hänen sisintään, hän yrittää olla ajattelematta sitä, että Eli on jossakin muualla eikä hän voi lentää tämän luokse.

Vaikkei Xander voi lentää puiden yläpuolelle, jotta muut kuulisivat hänet paremmin, hän saa silti äänensä kuuluviin. Kasvoja ei peitä enää mikään, kansa näkee kaiken hänestä. Ja kansa myös kuuntelee. Jopa Ogre jaksaa nostaa päätään hänen suuntaansa. Livin kiljunta on lakannut, hän istuu kylmässä maassa yksin ja tuijottaa eteensä ainoalla silmällään. Hän tuskin kuulee.

"Minä tiedän, että moni teistä tahtoisi varmasti satuttaa Ogrea nyt, kun kipu on tullut meille kaikille mahdolliseksi", Xander sanoo ja pyrkii katsomaan mahdollisimman montaa silmiin. "Se ei kuitenkaan auta enää ketään. Meidän ei tule antautua vihan vietäväksi."

"Tämä kaikki on Ogren syytä!"

"Revitään siltä silmät päästä."

"Näittekö, miten Kuu puhui sille? Kuin... kuin rakastetulle."

Ogre itse vastaa. Hän nousee ylös edelleen hivenen vapisten. Kalpeilla, kyynelten raidoittamilla kasvoilla näkyy häivähdys siitä arvokkuudesta, jota hän ennen kantoi.

"Kuu rakasti minua", hän kuiskaa lamautuneella äänellä, "hän rakasti minua viimeiseen hetkeensä saakka. Te näitte sen."

"Rakkaudestako sinä muka veit hänen elinvoimansa ja syöksit meidät kaikki tuomioon?"

"Meidänkö pitäisi kantaa sinun rakkautesi seuraukset?"

"Hän yrittää sanoa, että Kuu teki itse sen valinnan tuhansia kuunkiertoja sitten", Xander korjaa ja huomaa Ogren elekielestä, ettei tämä pidä heikossakaan tilassa siitä, että joku puhuu hänen puolestaan. "Kuu itse rakastui Ogreen." Xander ymmärtää kuulostavansa siltä, että puolustelisi Ogrea. Kenties hän puolusteleekin. Kukaan ei ansaitse kannettavakseen enempää kuin on tarpeeksi.

"Hän näki minut kaikkien luomiensa olentojen joukosta. Minä olin se syy, jonka vuoksi hän joutui nousemaan taivaalle, pois usvastasyntyneiden luota ja antamaan kansalle siivet. Ja olen myös se syy, jonka vuoksi Aurinko syntyi", Ogre sanoo mainitsemalla sanallaankaan Melitasin ja päiväkulkijoiden osuutta Auringon synnyssä. Hän kantaa kerrankin kaiken vastuun. "Se kaikki tapahtui, koska minä en tahdo kuolla. Eikä Kuu koskaan sanonut ei, kun halusin hänen voimiaan." Ogre lyhistyy taas maahan, kenties muistot vyöryvät liian painavina hänen ylleen. Ehkä se on yhä pelkoa, tai ehkä hän ensimmäisen kerran elämässään osaa tuntea katumusta.

Katse kertoo toista. Katse kertoo täydellisestä romuttumisesta, tahdonvoiman katkeamisesta. Ogre ei enää nouse. Hänen kuolemanpelkonsa tarttuu hiljaa koko kansaan, kun jokainen alkaa sydämissään tietää, mitä he ovat menettäneet. Seuraavan kerran, kun he kompastuvat kiveen, siitä syntyy heille haava.

Kaikki se tuntuu kuitenkin melko turhalta, sillä taivas on halkeillut ja maa muuttunut mustaksi ja kylmäksi. Kuunvalo oli heidän elinvoimansa, ja ilman elinvoimaa ei voi elämäkään jatkua.

Ainoastaan muutamat heistä tietävät, ettei ole mitään syytä surra tai panikoida. Kuolevaisuus heidän ylleen on langennut, mutta heidän ei tarvitse kuolla nyt. On vielä jotakin, jota odottaa. Xander, Niar ja jopa siihen asti varjoissa pysytellyt Iscario vaihtavat katseita. He kaikki odottavat samaa, he kaikki tietävät. On turhaa alkaa kertoa kuolemaa odottavalle, kylmyydessä ja pelossa vellovalle kansalle, että heidät pelastetaan vielä. Kuolevat korvat eivät kuule avun melodiaa.

Ja kun valo lopulta laskeutuu taivaalta, väsyneet ja luovuttaneet päät nousevat häikäistymään sen suunnattomasta loistosta. Aurinko laskeutuu palasiksi hajonneelta taivaalta käsivarsillaan tyttö, jonka punaisia hiuksia kansa ei ole nähnyt näin lyhyinä. Auringolla ei ole siipiä, joten hän on taivaalta laskeutuessaan näky, jollaista kukaan ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Musta taivas värittyy reunoista kullan ja punaisen eri sävyihin. Valo loistaa taivaan halkeamista.

(Writer's note: tämän ja edellisen luvun nimet ovat Tolkien-referenssejä, joten kaikki mahdollinen credit hänelle.)