Tulisielu

Luku 38: Lumivalkoinen

Kuoleman todistaminen on kaikissa tapauksissa pysyvästi olentoa muuttava kokemus. Aivan erityisesti sielua ravistaa ja koettelee kuolema silloin, kun se tapahtuu ensimmäistä kertaa. Avarin historiassa yksikään usvastasyntynyt ei ole koskaan vuotanut verta tai käynyt lähelläkään kuolemaa, Lasia on ollut heille aina lähin kuolemaa muistuttava etappi. Sinänsä ironista, että heidän maailmansa ensimmäinen todellinen, pysyvä kuolema tapahtuu juuri Lasiassa.

Syvänteessä elänyt joukko usvastasyntyneitä on kerääntynyt lohkareen alla makaavan Kainin ympärille Kuun tuhoutumisen hetkellä. Tismalleen samalla sekunnilla, kun Kuu haihtuu osa kerrallaan olemattomiin maailmasta, kivenlohkare murskaa Kainin hennon ruumiin alleen koko painollaan. Se painaa sisuskalut murskaksi ja tekee luista pelkkää helisevää, rikkonaista tanssia Kainin kehon sisällä. Suusta purskahtaa todistettavasti ensimmäinen veriroiske, jonka yksikään usvastasyntynyt näkee vuotavan toisesta usvastasyntyneestä. Osa usvastasyntyneistä on nähnyt aikanaan Auringon syntyvän verestä tai Niarin vuotavan verta, mutta monelle tämä on ensimmäinen kosketus veren kanssa koskaan.

Eli ei kykene irrottamaan katsettaan tuosta punaisesta nesteestä, jota Kainin avonaisesta suusta valuu. Hän kuulee luiden rusentuvan ja ehtii nähdä, miten Kain avaa suunsa päästääkseen alkukantaisen huudon ulos. Elämä katoaa kuitenkin ennen kuin huuto ehtii ulos, kenties se pakenee avonaisesta suusta ja tekee silmistä sameat ja tunnottomat. Eli näkee sekuntien murto-osassa, miten nopeasti kuolema voi tehdä pesänsä siihen, joka on joskus ollut elävää. Kaikki muuttuu imperfektiksi nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa mitään. Tai huutaa.

Omaksi yllätyksekseen Eli ei reagoi huutamalla tai itkemällä. Jokin hänen sisällään kertoo, että kaikki se, mitä hän näkee, on normaalia ja kuuluu nyt peruuttamattomasti hänen elämäänsä. Kuolevaisuus tuntuu pistelynä, ei, poltteluna jaloissa ja käsissä. Kaikkialla sielläkin, jonne Iscario laittoi kätensä vasten Elin tahtoa. Hän on nyt kuolevainen, uusi versio itsestään. Versio, jota kenenkään kädet eivät ole hapuilleet.

Hetkeksi Eli on päästänyt itsensä putoamaan epätoivon portaat alas, aina kellariin asti, mutta nyt uusi tunne ottaa hänestä vallan. Hän huomaa sysäävänsä surun ja epätoivon pois. Jopa ajatus siitä, ettei hän tapaisi Xanderia, tuntuu entiseltä, täysin menneeltä. Epätoivolle ei saa antaa tilaa pesiä, muuten se riuhtoo kaiken mennessään.

Eli huomaa pitävänsä yhä tiukasti kiinni Kainin kädestä. Muut katsovat vuoroin häneen, vuoroin Kainin ruumiiseen. He näkyvät miettivän, kuulisiko Kain enää, jos he kutsuisivat tämän nimeä. Eli ei tiedä yhdenkään heistä nimeä, hän ei voi lausua heille lohduttavia sanojaan. Jokin Elin sisällä ymmärtää, etteivät sanat enää auttaisi. Kuolema on levittäytynyt todellisena heidän ylleen, ja Eli havaitsee olevansa ainoa, joka kokee sen lohdullisena.

Ja juuri, kun muut usvastasyntyneet hänen ja kuolleen Kainin ympärillä alkavat itkeä ja tajuta, mitä oikein on täytynyt tapahtua koko maailmalle, valo laskeutuu taivaalta ja peittää surun alleen. Se on kuin jumalallinen väliintulo, valon merkki siitä, ettei itkeminen hyödyttäisi nyt mitään.

Laskeutuja on Aurinko, joka ei siirrykään taivaalle niin kuin se Avarista katsoen näyttää. Aurinko laskeutuu Lasiaan, astelee kivien ja linnan raunioiden peittämää tasaista maata. Hänen ilmeensä hohkaa yllättyneisyyttä, sillä Lasiassa ei tosiaan ole enää mitään muuta kuin uskomattoman laajalti raunioita. Kaikki muu on vain lakannut olemasta tasapainon romahdettua. Sitten Aurinko kohtaa Elin silmät ja hymyilee. Hän ei hymyile yhdellekään muulle, ainoastaan ensimmäisenä kuolleen usvastasyntyneen kättä yhä puristavalle Elille, joka ei ole koskaan kokenut olevansa erityinen.

Kaikki Avarista käsin tapahtumia todistaneet ja Lasian kohtaloa aprikoineet ovat olleet väärässä – Auringolla on ollut jo aikoja suunnitelmansa Lasian varalle. Hän ei ole vain koskaan kuvitellut oikeasti panevansa suunnitelmaansa toteen.