Tulisielu

Luku 40: Livnera

Viidentenä auringonlaskuna Liv lyö lukkoon sen päätöksen, jonka hän laittoi alulle Avarin viimeisenä yönä nähdessään koko elämänsä luhistuvan sinä hetkenä, kun Kuu laskeutui alas vain kuollakseen Ogren lähellä. Aina päiväkulkijoita syyttänyt Liv ei voinut silloin ymmärtää, miksi hänen maailmansa koostuukin yhtäkkiä pienten pisteiden sijaan yhdestä suuresta, kaiken täyttävästä ympyrästä. Kaikki oli alun alkaen lähtöisin vain kahdesta naurettavasta tunteesta – rakkaudesta ja pelosta. Ei mistään niin suuresta, mitä Liv oli mielessään pyöritellyt.

Nyt, pimeyden hetken koittaessa jälleen ja Zenithin tulien syttyessä soihtuihin, Liv tietää, ettei aio enää koskaan puhua. Hän on syytellyt liikaa, sanonut liian monta pahaa sanaa ja ollut aina kertakaikkisen väärässä. Uskonut isänsä sanoja, tehnyt vääriä johtopäätöksiä, rakastunut väärään mieheen. Ja antanut veljensä lahjaksi samaiselle miehelle, vaikka tiesi hänen käyttävän tätä hyväkseen. Tuska ja häpeä löytävät tiensä sellaiseenkin sydämeen, joka ei ole koskaan omannut moraalia.

Ylpeys ja häpeä ovat naurettavan lähellä toisiaan, kurottavat toistensa käsiä ja nauravat yhteen ääneen, kun eivät onnistu koskettamaan.

Kukan Liv on jo ottanut silmästään pois. Sen tilalla on pelkkä ruma, musta kuoppa. Se muistuttakoon häntä aina vainoharhaisuuden ja tekemiensä virheiden painosta. Toisaalta Liv tietää, ettei hänellä ole juurikaan ollut vaihtoehtoja ajatella toisin. Hänen syytöksensä päiväkulkijoita kohtaan lähtivät isältä, ja osa isän sanoista pohjasi totuuteen. Nyt Liv itsekin on nähnyt Kuun todelliset, harmahtavat ja kuolleet kasvot. Hän tietää, että hänen isänsä oli aikanaan todella nähnyt Kuun ja ymmärtänyt, että jonkin on täytynyt saada Kuu sellaiseen tilaan. Hän oli vain syyttänyt vääriä henkilöitä, siinä kaikki. Aivan kuten tyttärensäkin.

Silmään ei enää satu. Se vain on. Niin hän ajattelee omasta elämästäänkin. Sen tarkoitusta ei enää ole, sillä hänen ylpeytensä – yökulkijana eläminen, siivet selässä – on jo viety pois. Uutta tarkoitusta Liv ei enää jaksa itselleen keksiä. Ei sellaista voi vain kehittää päästään, se täytyy kokea.

Kun hän kävelee metsässä soihtujen leijuessa kaikkialla ympärillään, hän kiinnittää ensimmäistä kertaa huomiota siihen, että Avarissa on kaunista ilman Kuun energiaakin. Tuli heittää himmeän valonsa tummien puiden rungoille sekä sulkien peittämän maan alta kasvaville lehdille ja köynnöksillekin. Se on kaunista. Siltikään Liv ei aio enää puhua, ei, vaikka maailmassa olisi niin paljon sanottavaa ja kerrottavaa. Hänellä olisi tuhansittain sanoja, joilla kuvailla pimeyden hetkien kauneutta ja tulen tanssia pahkaisilla, kaiken kokeneilla puunrungoilla.

Liv aikoo kuitenkin rangaista itseään siitä, että on aina ollut väärässä. Hän ei niele ylpeyttään vaan kietoo sen jalkaansa raskaaksi taakaksi, jota joutuu kantamaan aina mukanaan.

Kun Liv löytää Iscarion punaisen alueen rajalta, hän huomaa pystyvänsä jo hymyilemään. Hymy venyttää kasvoja ja saa tyhjän silmäkuopan tuntumaan taas todelliselta. Hymy muuttuu irvistykseksi.

Liekin valossa punainen metsä näyttää lähes samalta kuin tavallinenkin. Liv astelee Iscarion viereen, istahtaa kovalle maalle ja painaa päänsä miehen syliin. Iscario on ainoa, joka saa enää koskaan kuulla hänen puhuvan. Muille hän aikoo olla mykkä. Mykäksi hänen olisi pitänyt ryhtyä jo aikoja sitten.

"Totummeko me tähän koskaan?" Iscario kysyy vaimealla äänellä. Siitäkin on riisuttu ylpeys.

Liv huokaisee. "Minä olen tottunut jo. Eri asia on, nautinko siitä."

"Liv rakas", Iscario sanoo yllättäen, nostaa Livin päätä hieman ja painaa kevyen suudelman tämän poskelle. "Olenhan minä muistanut sanoa sinulle, että sinä olet ainoa olento, jonka olemassaolosta minä olen aidosti kiitollinen?" Hänen suupielensä nykivät ja Livin hartioille asettuneet kätensä tärisevät. Tämän sanominen ottaa koville. "Älä koskaan lähde minun viereltäni, muuten sydämeni ei kestä tätä uutta maailmaa. Ei se olisi kestänyt entistäkään."

Liv naurahtaa kylmästi. Sen hän vielä osaa. "Mihin minä muka menisin? Xanderin viha kohdistuu myös minuun, eivätkä kansalaiset ole koskaan hyväksyneet minua seuraansa. Ei täällä pääse itseään pakoon."

Iscario silittää Livin vaaleaa poskea hellästi. Hetkessä he kumpikin muistavat ensimmäiset, haparoivat kertansa toistensa kehoilla. Muisto on kaukainen. Yksityiskohdat ovat kuluneet jo pois, tunne on jäänyt jäljelle. Liv hymyilee leveämmin. Ei hän tarvitse Iscarion rakkautta sellaisena versiona, jollaisena hän ei voi sitä antaa. Hän ottaa sen vastaan juuri tällaisenaan.

Ja he selviävät. He, jotka ovat tehneet virheitä, selviävät soihtujen himmeässä valossa vaikkeivat ehkä ansaitsisikaan sitä. Jokainen päivä tulee tuntumaan yhtä vaikealta kuin tähänkin mennessä, mutta senhän he ovat aina tienneet. Hetken ajan he vain katsovat toisiaan ja ajattelevat, että maailmassa täytyy olla vielä jotakin hyvää jäljellä heillekin. Kaikille on.