Viimeinen rintama yhdessä

LUKU 1
Oli 26. heinäkuuta vuonna 1674.
30-vuotias upseeri Merete oli juuri hyvästellyt läheisensä ja lähtenyt kohti pomonsa kansliaa, jossa järjestettäisiin kokous sotaa varten.
Sää oli pilvinen ja leuto.
Merete oli hieman peloissaan. Hänen täytyisi ottaa hyppy tuntemattomaan, tietämättään kohtalostaan. Hän oli juuri valmistunut upseeriksi, joten kokemusta tositilanteista ei ollut.
Kun Merete saapui kansliaan siellä häntä odotti henkilö. Se näytti tutulta. Henkilö hymyili Meretelle. Merete ei saanut katsettaan irti henkilöstä, joka oli saanut hänen sydämensä lyönnit tihenemään entisestään. Tuntui kuin Mereten sydän olisi lähtenyt irti ja leijaillut huoneessa. Yhtäkkiä pelko Mereten kasvoilta hälveni ja hän innostui tulevasta. Hän kuitenkin tiesi ettei saisi hätiköidä, sillä se voisi maksaa hengen, jopa monta. Henkilö tuijotti Mereteä hänen merenvihreillä silmillään samalla, kun hänen vaaleat hiuksensa säkenöivät. Hetken kuitenkin pysäytti kersantti Kaspian, joka löi nuijalla pöytää.
"Minulla on teille kerrottavaa. Olen saanut viestin Albanian keisarilta Magnukselta, että hän sotajoukkoineen tulee auttamaan meitä." hän kertoi. "Kalliomuurille tarvitsemme valloittajia, jotka samalla vartioivat ettei vihollisia pääse eteläiseen kortteliimme." Kaspian sanoi. Hänen apurinsa Rudolf kysyi:
"Onko vapaaehtoisia?"
Silloin Merete nosti kätensä. Samoin henkilö hänen vieressään alkoi vähitellen nostaa kättään ilmaan ja lopulta hän nosti sen aivan ylös hymyillen Meretelle.
"No niin, Merete ja Damon, teille annan vaativan tehtävän, mutta uskon teidän hoitavan sen auttaen toisianne." Kaspian sanoi osoittaen luottonsa täysin kaksikkoon.

LUKU 2
Oli kulunut kaksi päivää, siitä kun Merete ja Damon olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi kalliomuurin valloitukseen. Siitä asti Kaspian oli vielä kerrannut suunnitelman tulevasta. Ensin heidän täytyisi piiloutua vihollistensa kairaan. Kaira oli sodissa tärkeä paikka, jossa sotasuunnitelmat tehtiin ja jonne päädyttiin ongelmien kohdatessa.

Merete ja Damon lähtivät maastokuvioisissa vaatteissaan kohti metsää, jonka läpi pitäisi mennä vihollisten rajalle. Siellä heitä odotti vartijat, jotka eivät onneksi nähneet heitä. Merete halusi tutustua Damoniin, mutta ei tiennyt oliko siihen juuri nyt aikaa. Damon kuitenkin avasi suunsa: "Kai me voidaan täällä ihan jutella."
"Niin, pitäähän meidän reititkin toisillemme kertoa." Merete sanoi hymyillen. "Sinulla on kiva nimi." Damon sanoi. "Kiitos, suvussani on merenläheiset nimet. Merete ei kyllä varsinaisesti liity mereen, mutta se kuulostaa hieman mereltä." Merete sanoi. "Kerro vain lisää perheestäsi, haluan kuulla." Damon sanoi jälleen kerran hymyillen. "No, niistä nimistä, niin mummini nimi Onda, se tarkoittaa italiaksi aaltoa. Joten nyt näet, että meri on suuri osa sukuamme." Merete kertoi.
"Sinulla onkin hyviä muistoja perheestäsin, itselläni ei niin hyviä. Isäni kuoli kun olin 6-vuotias. Siitä se sitten alkoikin, mutta en halua nyt puhua siitä. Minua kiinnostaisi tietää millainen sinun merenläheinen perheesi on." Damon sanoi, katsoen horisonttiin, ulapalle jossa hän huomasi olevan vihollisia. Silloin kuitenkaan ei ollut aikaa jutusteluun, vaan täytyi maastoutua.
Merete ja Damon maastoutuivat ja toivoivat ettei heitä huomattaisi.

Aikaa kului ja pari ehtikin jo tutustua. Vaaratilanteitakaan ei ollut kahdestaan tullut vielä. Mutta siltikään ei saanut asennoitua ei-meille-käy-mitään-asemaan.

Merete huomasi ettei Damon ollut enää entisensä. Hän ei enää jutellut, hymyillyt tai huomioinut Mereteä. Tuntien kuluttua Meretelle valkeni, miksi Damon oli ollut niin hiljainen.

"Merete, minulla on asiaa..."Damon aloitti vakavana. "Minulle tehtiin uhkavaatimus. Nyt minun täytyy lähtä piiloon. Sinä kyllä pärjäät ilman minua. Igor lupasi auttaa. Jos joku kysyy minua niin sano, että lähdin, vaikka Kairaan etuajassa." Damon kertoi, antaen jalokiviriipustaan Meretelle. "Tässä, tämä muistuttaa sinua minusta. Tämä tuo onnea." Damon sanoi halaten Mereteä. Sitten hän lähti polkua pitkin kohti tuntematonta. Merete olisi halunnut juosta perään, mutta hän ei tajunnut tilannetta. Se tuntui epätodelliselta, joku josta välität kertoo olevansa vaarassa, etkä tiedä näetkö häntä enää.

Tunnin kuluttua Igor tuli juoksien metsään Mereten luo kysyen:
"Joko Demon lähti?"
Mutta Merete ei huomioinut Igoria, hän vain ajatteli Damonia. Lopulta hän huomasi Igorin ja kääntyi tämän puoleen.
"Niin, että joko Demon lähti?" Igor kysyi vastauksenhaluisena.
"Ei se mikään Demon ole, eikä ehkä kohta enää mikään." Merete sanoi harmissaan.
Silloin sireenit alkoivat soida. Ne olivat valtakunnan sireenit jotka ilmoittivat, että: Takaisin kansliaan kokoukseen suunnitelemaan seuraavia siirtoja!
Igor ja Merete lähtivät kohti kansliaa ilman Damonia.

LUKU 3
Kansliassa Kaspian huomasi ettei Damon ollut paikalla ja ärähti:
"Miksi Damon ei ole paikalla?"
Merete ei pystynyt vastaamaan, joten Igor kertoi: "Hän lähti Kairaan jo etuajassa." Siitä Kaspian ei pitänyt.
"Kauan olen jo sotilaita neuvonut ja sitten yksi niistä ei noudata sääntöjä! Erotan hänet, kun hän palaa!" Kaspian ärähti hyvin kärttyisenä.
Merete nousi seisomaan, kaataen tuolinsa ja sitten huusi: "Sinulla ei ole mitään oikeutta erottaa Damonia! Et tiedä mitä kaikkea hän on kokenut! Sinut minä erottaisin! Damon ei ole tehnyt mitään väärää!"
Kaspian alkoi väitellä Mereteä vastaan ja sitten huusi: "Onko Damon edes oikeasti Kairassa vai onko hän jossain muualla!"
Siihen Merete ei enää pystynyt vastaamaan ja purskahti itkuun. Igor yritti lohduttaa.
Kaikki se suru jota Merete oli yrittänyt peitellä, laukesi yhtäkkiä.
Kaspian huomasi Mereten surun, joten antoi hänen jäädä päiväksi lepäämään.

Merete heräsi aamulla. Hän oli itkenyt itsensä uneen. Hän ei halunnut jäädä sänkyyn lepäämään, vaan hän tahtoi tehdä jotain. Hän meni peilin eteen ja katsoi riipusta. Se hohti sinisenä. Hän oli vihainen vihollisille, joiden takia Damonin täytyi lähteä. Merete karjaisi suuresti, ja silloin jotain tapahtui. Se tuntui, kuin jokin luukku hänen päässään olisi auennut. Hän ihmetteli mitä oli tapahtunut, mutta sitten Damonin kasvot ilmestyivät Mereten muistikanaaleihin.
"Hei, Damon, missä olet?"Merete kysyi yllättyneenä.
Mutta hän ei saanut vastausta, ilmeisesti Damon ei kuullut Mereteä.
Merete näki paikan, mutta ei tunnistanut sitä. Hän näki kyltin jossa luki: Pohjoinen kortteli Maidya.
Maidya oli heimon nimi. Heimon, jossa oli erittäin tiukat turvajärjestelmät. Maidya-heimo, joka oli ollut jo 1000 vuotta sitten olemassa. Siitä asti he olivat parantaneet ihmisiä ja tehneet loitsuja, joilla pääsi ihmisten päihin. Nyt kuitenkin asia oli kuitenkin erilainen. Merete näki Damonin muistikanaaleissaan. Hänen täytyi mennä vihollisten Kairan ohitse, purolle vievää polkua pitkin, joka johdattaisi hänet metsän luokse, jossa toivottavasti Damon olisi.