Punaiset Lohikäärmevuoret: Ensimmäinen Osa - Uinuva Jumala

6.

Rose

Yö oli kamala. Se oli lopun finaalin ensisoitto. Niin paljon turhia kuolemia. Nuoria menetettyjä sieluja. Minä en ehtinyt suremaan Jaminea, tai Orasta. En prinssini silmistä loistavaa tuskaa. Minulla oli töitä. Asukkaat linnan muurien sisällä voivat pahoin. Sairaus oli vienyt jo kymmenen ihmistä hautaan. Sillä välin kun sota tappoi miehiämme rintamalla, tappoi nimetön sairaus siviilejä linnan muurien valheellisessa suojassa. Minä en osannut heitä auttaa. Mitkään rohdot, tai taijat eivät auttaneet. Minä en osannut taistella vastaan näkymätöntä uhkaa. En voinut tehdä mitään muuta, kuin auttaa heidät matkalle Nolarin luo.

Rose näki kujalta sotilaskylän laitamilta Ravenin astelevan kohti portteja linnan tietä pitkin ja kiiruhti hänen peräänsä. Ilma oli lämmin, suorastaan kuuma. Päivästä tulisi polttava. Rose oli valvonut koko yön, niin kuin moni muukin. Etsinyt Jasminea ja aamun tunteina hän oli hoivannut yhtä nuorta poikaa, joka oli uusin outoon sairauteen sairastuneista. Poika oli purrut äitinsä käden verille ja raapinut omat kasvonsa. Nyt äiti oli selvästi sairastumassa. Tauti tarttui helposti. Pelottavan helposti.

- Raven! Rose huusi tajuttuaan ettei millään saisi ripeästi kohti portteja marssivaa miestä kiinni.

- RAVEN PYSÄHDY! Hän karjaisi, kun Raven astui porttikongin varjoon. Raven pysähtyi ja mulkaisi taakseen kiukkuisen näköisenä. Hän näytti hurjalta. Silmät olivat punaiset ja turvonneet. Hiukset pystyssä ja sotkuisina pään päällä. Hänen yllään oli vielä eiliset vaatteet. Ne samat joissa hän oli seissyt lähteessä Jasmine syleilyssään.

- Mitä nyt noita? Prinssi sihahti.

- Minne menet? Rose huohotti kiiruhtaen miehen luo. Hän kiitti jumalia porttikongin tumman varjon tuomasta viileydestä. Nummilta puhalsi ihana viileä tuuli, joka kuivatti Rosen hikista ihoa.

- Mitä se sinulle kuuluu? Minulla on töitä. Raven ärisi selvästi pahalla päällä. Rose näki kiekon hänen kaulallaan. Se lepäsi vaalean pellavapaidan päällä. Rose katseli sitä ja tunsi helpotusta. Raven oli ottanut vakavasti hänet. Hän kantoi korua. Rose nosti katseensa Ravenin silmiin.

- Raven ole varovainen. Rose pyysi ja nosti kätensä puristaen Ravenin käsivarsia. Mies hymähti ja nyökkäsi.

- Varovainen on toinen nimeni. Hän sanoi ja hymyili hieman väsyneesti. Rose tunsi silmiensä kostuvan. Hän nieleskeli ja räpytteli ripsiään yrittäen hymyillä.

- Kumpa olisikin. Rose naurahti tukkoisesti ja niiskaisi.

- Älä nyt pillitä noita. Mikä sinua vaivaa? Raven selvästi kiusaantui Rosen tunteilusta. Rose painoi päänsä ja ravisti sitä.

- Anteeksi Prinssini. Minä vain... minusta vain tuntuu, että jotakin suurta on tapahtumassa.

- No niin on. Minä pidän siitä huolen. Raven sanoi. Rose piteli vieläkin kiinni hänen käsivarsistaan. Nosti katseesa miehen kasvoihin ja nyökkäsi.

- Niin sinä varmasti teet. Muista kuitenkin mitä teetkin pitää huolta riipuksesta. Se suojelee tietäsi.

- Hmm. Selvä. Minkälaisen taian sinä olet siihen loitsunnut? Raven kysyi. Rose virnisti ovelasti kyyneleiden läpi hänen silmänsä hymyilivät lempeästi.

- Minä tiedän että sinä olet tärkeä Raven. Haluan sinun tietävän sen. Hän sanoo vielä. Raven ei sanonut mitään.

- Voinko minä nyt mennä Rose. Mitä nopeammin pääsen matkaan, sitä nopeammin tämä kaikki on ohitse. Rose päästi irti ja huokaisi.

- Mene. Ole varovainen. Hän vielä toisti. Raven nyökkäsi ja otti askelen kohti nummia, kun Rose huusi hänen peräänsä.

- Muista juoda matkallasi! Raven katsoi häntä ja kurtisti kulmiaan.

- Ookei.

- Jos löydät jonkun hyvän lähteen.... juo. Rose jatkoi. Raven puristi huulensa yhteen ja nyökkäsi hieman kummastuneena.

- Hyvä Rose kun pidät huolta nestetasapainostani. Hän sanoi ja hymyili hieman huvittuneena.

- Muista! Rose painotti vielä. Raven pyöräytti päätään ja naurahti nyt ääneen.

- Mitä rohtoja sinä olet poltellut noita? Mene nyt mökkiisi siitä ja jätä minut rauhaan. Minulla on paljon tehtävää ja vain vähän aikaa. Raven komensi katsellen Rosen silmiin jo hieman lempeämmin. Rose nyökkäsi ja antoi Ravenin mennä. Hän katseli varjosta tämän perään, niin kauan kunnes mies hävisi nummen kumpujen taa.

- Näenkö minä sinua enää Raven? Hän kysyi ääneen.

- Annoinko minä sinulle tarpeeksi, että osaat oikealle polulle? Jos annoinkin liian vähän? Rose mutisi nojaten porttikongin viileään kiviseen seinään kädellään. Hän ei voinut tietää. Hänen pitäisi vain odottaa ja toivoa parasta.