Jakamaton

770 27 8
                                    

Jos Julia olisi käynyt luokkansa mukana peruskoulujen joulu- ja pääsiäiskirkossa, steariinin ja hieman ummehtuneiden alttarivaatteiden haju olisi varmasti nostanut helliä muistoja hänen mieleensä. Hän kuitenkin istui ensimmäistä kertaa tässä korkeakattoisessa rakennuksessa, tummaksi ja kiiltäväksi lakatulla penkkirivillä, joiden välissä ei ollut tarpeeksi jalkatilaa Julian keskivertoa lyhyemmille koiville.

Julian ympärillä oli ehkä nelisenkymmentä ihmistä, vanhuksia ja hänen ikäisiään pariskuntia lapsineen. Messu ei ollut alkanut, mutta silti tilaan oli laskeutunut harras hiljaisuus. Ainoastaan lumipyrystä saapuvan uskovan askeleet tai vilustuneen, turkikseen pukeutuneen naisen yskäisy sinkoutui silloin tällöin kirkon nurkkiin ja liukui sitten kaikuna takaisin.

Julia oli istunut täällä jo kaksikymmentä minuuttia ja joutuisi odottamaan ainakin vielä kymmenen messun alkua. Hänen kurkkunsa tuntui kuivalta, polvia särki toppahousujen alla ja sydän hakkasi niin kovaa, että hän pelkäsi jonkun kuulevan sen. Syy hänen hermostuneisuuteensa löytyi kuoreksi taitellusta keltaisesta post-it – lapusta, jota Julia pyöritteli villakangastakkinsa taskussa. Siellä oli se, joka saattaisi tehdä tästä messusta erityisen. Joka saattaisi muuttaa Julian elämän iäksi. Tai niin hän toivoi, vaikka yrittikin jatkuvasti muistuttaa itseään siitä mahdollisuudesta, että mitään ei välttämättä tapahtuisi.

Hän oli löytänyt lapun kummityttönsä meikkilaukusta. Kummityttö oli luvannut, että Julia saisi lainata hänen pehmeitä sävyjä pursuilevia luomivärejään ja etsiessään oikeaa palettia, Julia oli vahingossa avannut tyhjän puuterirasian, jonka sisällä tämä pienellä pandalla koristeltu lappu oli. Julialla oli mennyt hetki ymmärtää, mikä se oli ja hän oli läimäissyt rasian nopeasti kiinni, tunkenut sen meikkilaukun perälle. Jatkaessaan paletin etsintöjä hän ymmärsi, että hänen olisi kerrottava kummityttönsä äidille löydöksestään. Tyttö oli kuitenkin vasta kuusitoista ja heidän talossaan oli varmasti nollatoleranssi huumeille.

Sitten Julia sai toisen ajatuksen. Hän voisi ottaa lapun itselleen, ihan vain varmistaakseen ettei kummityttö käyttäisi sitä itse, keskeyttäisi lukiota ja ajautuisi ojanpohjalle huumekoukussa. Oikeastaanhan se oli hänen velvollisuutensa aikuisena ja perheenjäsenenä. Kummitytön äidille hän tietenkin kertoisi siitä huolimatta joskus löydöksestään, täytyihän tämän kuitenkin saada tietää missä mentiin.

Julia ei koskaan kertonut. Tapahtumasta oli puoli nyt puoli vuotta ja hän oli lukuisia kertoja pohtinut, mikä hetki olisi sopiva huumeen nauttimiseksi. Hän oli tutkinut ainetta paljon, aluksi kauhistunut jo aikaisemmin kuulemiaan kauhutarinoita siitä, kuinka LSD sai käyttäjänsä kuorimaan ihonsa, hyppäämään rakennusten katoilta ja vaipumaan ainiaaksi psykoosiin, myöhemmin huomannut että monelle psykedeelien käyttö oli hengellinen kokemus, joka auttoi ihmisiä löytämään itsensä ja paikkansa, jopa parantumaan masennuksesta. Mikä siis olisikaan parempi paikka lapun nauttimiselle kuin kirkko.

Valkoiseen kaapuun sekä violettiin liinavaatteeseen pukeutunut pappi astui kirkon etuosassa neljän kynttilän eteen. Julia ei kyennyt näin kaukaa erottamaan, oliko kynttilöitä rauhallisesti sytyttävä pappi nainen vai pitkähiuksinen mies. Kun kaikissa kynttilöissä oli liekki, uruista pamahti jonkin Julialle tuntemattoman virren ensisävelet. Ihmiset hänen ympärillään alkoivat selata virsikirjoistaan oikeaa aukeamaa ja laulaa monotonisella rintaäänellä mukana. Tämä olisi hänen hetkensä.

Julia työnsi sormensa taskunsa sisällä olevaan kuoreen ja veti lapun esiin. Hän piti kättään jäykkänä vyötärönsä korkeudella varmistaessaan, että kukaan ei katsonut hänen suuntaansa. Kaikki kuitenkin olivat keskittyneet virsien säkeisiin ja Julia uskalsi nostaa sormensa, asettaa lapun kielelleen ja sitten avata itsekin vasemmassa kädessään pitelemänsä virsikirjan.

ERRORWhere stories live. Discover now