Prinsessamekko

Istun kerrostalokaksiomme nuhjuisella sohvalla. En edes tiedä, minkä värinen sohva on joskus kauan sitten ollut, koska nykyään väri on jo haalistunut tunnistamattomaksi. Vanhojentanssit ovat jo ensi viikolla enkä ole vieläkään löytänyt mekkoa, johon rahamme riittäisivät.

"Bella!" Rosa huutaa. "Se sun poikakaverisi on täällä!"
Nousen nopeasti ylös. Nyt olisi hyvä hetki kertoa Sakulle, ettei minulla ole varaa mekkoon.
"Moi", Saku sanoo. "Mä toin sulle jotain." Hän ottaa taskustaan korurasian, jonka sisällä on koru, joka maksaa varmaan äidin kuukausipalkan verran.
"Vau", sanon ja ilmeeni vaihtelee kauhistuneen ja nolostuneen välimaastossa.
Saku tulkitsee ilmeeni väärin. "Etkö se tykkää siitä?" Hänen hymynsä haihtuu kuin tuhka tuuleen.
"Ei vaan", mietin miten voin pelastaa tilanteen, "se on ihana, mutta se maksoi varmaan paljon."
"No ei nyt niin kauheasti." Saku hymyilee taas. "Se sopii varmasti sun mekon kanssa. Milloin mä muuten saan nähdä sen?"
"Mä haluan, että se on yllätys. Koru sopii sen kanssa varmaan tosi hyvin." Yritän hymyillä.
"No hyvä. Mun pitää mennä." Saku halaa minua.
"Moikka", sanon voimattomasti.
"Heippa!" Saku taas kuulostaa iloisemmalta kuin minä pitkään aikaan.

Lysähdän takaisin sohvalle. Rosa on kimpussani ennen kuin ehdin edes hengähtää.
"Mistä sä aiot mekon ensi viikoksi hommata?" hän utelee.
"En minä tiedä!" tiuskaisen.
"Eiks se jätkä tajuu, kun käy täällä, ettei meillä voi olla rahaa mihinkään prinsessamekkoihin!" Rosa puhisee.
"No ei se edes tajua, miksi me asutaan täällä. Se kyselee koko ajan, että miksi me ei muuteta pois täältä", huokaan.
Rosa näyttää vihaiselta, koska köyhyys on hänelle edelleen arka paikka. Hän ei ole edes ikinä tuonut kavereitaan kotiin, koska häpeää asua täällä. "Sun pitää oikeasti puhua sen kanssa", Rosa sanoo ja palaa takaisin huoneeseemme.

Kävelen koulua kohti. En ole puhunut Sakun kanssa eilisen jälkeen. Minun on pakko kertoa hänelle tänään. Kun olen avaamassa kaappiani, näen Sakun käytävän toisessa päässä. Kävelen Sakun luokse, ja yritän nykiä häntä kauemmas.
"Meidän pitää jutella", sanon hitaasti.
"Okei." Saku näyttää vakavalta. "No mistä sä halusit puhua?" Hän kysyy, kun olemme kahdestaan.
"Mulla ei ole mekkoa vanhoihin", sanon nopeasti ja käännän katseeni pois.
"Miksei?" Saku kysyy ihmeissään.
"Ei meillä ole varaa", sanon kiusaantuneena.
Saku ei ole ikinä ymmärtänyt kuinka vähän rahaa joillakin on, mutta nyt hän nyökkää ja sanoo: "Mä arvasin sen, kun sä et halunnut näyttää mekkoasi. Ei se haittaa, mutta mikset sä kertonut?"
"Sä et olisi tajunnut", sanon.
Saku näyttää loukkaantuneelta. "Sä et antanut mulle edes tilaisuutta yrittää ymmärtää."
"Sori", sanon hiljaa.
"Hei, ei hätää mä voin maksaa sen mekon. Mennäänkö tänään kaupungille etsimään sopivaa?"
"Joo, kiitti", sanon ja halaan Sakua.

"Moi!" Huikkaan keittiöön.
"Moi, missä sä olit?" äiti kysyy ja Anna kurkkii hänen takaansa. "Ja mikä tuo on?" Äiti kysyy huomattuaan pukupussin.
"Mun vanhojentanssimekko", vastaan hänelle.
Äidin silmät suurenevat. "Millä rahoilla?"
"Saku maksoi", sanon kiusaantuneena.
"Mehän ollaan puhuttu, ettei oteta muiden rahoja vastaan", äiti näyttää vihaiselta.
"Mutta..." aloitan.
"Ei mitään muttia, mene palauttamaan mekko!" Äiti tiuskaisee.
"Saku halusi maksaa tämän! Me molemmat tanssitaan ja sekin halusi mulle hienon mekon!" vastustelen.
"Mä käsken sua palauttamaan sen!" Äiti huutaa.
En sano enää mitään vaan lähden takaisin ulos.

Soitan hienon talon, tai oikeastaan kartanon ovisummeria.
"Mitä sä teet täällä näin myöhään?" Saku ihmettelee avatessaan oven.
"Äiti haluaa, että mä palautan tämän", sanon ja näytän edelleen pukupussissa olevaa mekkoa.
"Sä voit jättää sen tänne. Laitat sen vain sitten vanhoissa päälle", Saku ehdottaa.
"Äiti suuttuu", sanon hiljaa.
"No ei se sitä mekkoa pois sun päältä revi", Saku vitsailee.
"En olisi niin varma", mutisen, mutta annan pukupussin Sakulle.

Seison Sakun äidin "pukeutumishuoneessa" mekko päälläni, ja katson itseäni peilistä. Se on merensininen ja yläosassa on pieniä vaaleanpunaisia timantteja.
"Se on kaunis", Saku sanoo takanani.
"Niin on", sanon hiljaa.

Pukuhuoneen peilin edessä on tungosta, kun kaikki tytöt halusivat viimeistellä meikkinsä. Äiti ei ole vielä käynyt katsomassa minua, mutta se ei ole ihme, koska olemme riidelleet koko viikon. Ihmettelen vain, miksi siskoni Rosa ja Anna eivät ole käyneet luonani ennen tanssin alkamista. Samassa kuulen Annan äänen takaani: "Vau! Äiti saanko minäkin tuollaisen mekon sitten joskus?"
Käännyn nopeasti ympäri siinä he kaikki ovat. Anna hihkuu innoissaan, Rosan ilmeestä näkyy yllätys, mutta äiti on kääntynyt poispäin minusta.
"Onko kaikki hyvin?" Kysyn äidiltä.
Äiti nostaa katseensa ja huomaan hänen itkevän.
"Näytät niin kauniilta", äiti sanoo ja halaa minua.
"Mutta sähän halusit, että mä palautan tämän", sanon ihmeissäni.
"Mä ehkä vähän ylireagoin. Voihan sen aina myydä myöhemmin kirpputorilla", äiti myöntää. "Ja kyllä mä arvasin, ettet sä aio sitä palauttaa", äiti lisää pilke silmäkulmassa.
"Miten sä sen tiesit?" ihmettelen ääneen.
"Arvasin vain. Meidän pitää varmaan mennä katsomoon, koska täällä ei näy enää muita vanhempia." äiti halaa minua vielä kerran.

Saku puristaa kättäni, kun kävelemme yleisön eteen. En pysty olemaan hymyilemättä, koska kaikki asiat järjestyivät lopulta. Pitäisi oppia luottamaan läheisiini ja tietää, että he ajattelevat aina minun parastani.