Tarinat hulluuden takana

Tyttö kultainen

Se oli aina ollut semmoinen kiltti tyttö. Niin me ajateltiin, mutta kolme vuotta sen jälkeen kun nähtiin se ensimmäistä kertaa meidän käsitys siitä muuttui täysin. Me oltiin ainoita jotka tiesi sen salaisuuden. Me yritettiin kyllä kertoa, mutta kukaan ei uskonut meitä.

Me asuttiin sen verran pienessä kylässä, että kaikki tunsi toisensa. Meitä epäiltiin ja siihen se kai oli pyrkinytkin. Mehän oltiin valehtelevia ongelmanuoria. Aina me oltiin oltu sellaisia. Se tiesi ettei kukaan meitä uskoisi. Se sitten taas oli aikuisten, lasten, vanhusten, nuorten ja oikeastaan vaan kaikkien mielestä semmoinen kiltti tyttö. Ei se ikinä joutunut ongelmiin, koulussakin se sai kaikista aineista kymppejä. Se oli ehkä vähän semmoinen nörtti, mutta ei sitten kumminkaan. Se teki aina tunneilla moitteetonta työtä aineesta ja työstä riippumatta, mutta kaikki kyllä tiesi ettei se ikinä kotona mitään koulujuttuja tehnyt.

Se oli melkein kaiken vapaa-aikansa puistossa tai sen ikkunalaudalla istumassa huonolla säällä. Se vaan piirteli ja kaikki huomasi kuinka sillä vaihtui piirustus vihko vähintään kahdesti viikossa uuteen. Ei kukaan tosin koskaan tainnu nähdä mitä se piirteli, mutta kaikilla oli omat arvauksensa. Sen jälkeen kun me nähtiin se sellaisena ensimmäistä kertaa me osattiin arvata mitä niistä vihkoista löytyi. Ei me kyllä niitä haluttu ikinä nähdä sen jälkeen. Pelotti liikaa jos meidän arvaukset osuisivat oikeaan.

Kyllä minä oikeasti toivon että joku uskoisi totuuden vielä jonain päivänä. Ehkä jopa ennen kuin se on liian myöhästä minulle, vaikka se muille nyt olisikin jo liian myöhäistä. Jonkun pitää oikeasti pysäyttää se tyttö, mutta kyllä minä tiedän ettei sitä kovinkaan helposti aleta epäilemään. Tosin ei mekään siitä oltaisi ikinä ajateltu sellaista ja jos me oltaisi aavistettu jotain en minä istuisi nyt tässä kertomassa meidän tarinaa. Tosin eihän tämä edes oikeastaan ole meidän tarina. Tämä tarina kertoo siitä tytöstä. Jotta te tajuatte paremmin mistä tässä kaikessa on kyse minun pitää aloittaa siitä päivästä jolloin me nähtiin se ensi kertaa.

16.01.2023

Meille on kuulemma tulossa joku paska uusi oppilas tänään. Ihan kuin meillä ei olisi jo valmiiksi liikaa idiootteja täällä. Nytkin täällä luokassa on helvetin moinen meteli kuin ope lähti hakemaan sitä uutta tyyppiä kansliasta. Se on kummikin samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei tänne peräkylään ketään järkevää tyyppiä muuttaisi.

Oven avauksen ääni on ihan niin kuin joku merkki sille että kaikkien on pakko pitää turpansa kiinni. Kaikkien katse on varmaan kiinnittynyt open perässä luokkaan kävelleeseen tyttöön. Se vaikuttaa niin luontevalta tässä tilanteessa jossa useimmat sotkisi housunsa. Sen naamalla on semmoinen vakuuttava ja ehkä vähän pelottavakin ilme ihan niin kuin se tietäisi koko luokan pimeimmät salaisuudet. Just semmoiset silmät sillä oli. Ei kaikki tietävät, mutta viisaat ja tietäväiset. Kaikki oli vähintään nyt hiljentyneet täysin, kun tytön katse kiersi hiljalleen kaikkien oppilaiden kasvoissa ja sitten ne pysähtyivät hetkeksi minun omiin. Tai sitten vaan kuvittelin kun sen silmät taisi jatkaa koko ajan ihan samalla tavalla matkaansa joka lopulta pysähtyi opeen joka ojensi sille kaapin avaimen, lukkarin, äidinkielen kirjan ja vihon.

Ope selitti kai hetken jotain ja pyysi sitten sitä tyttöä esittelemään itsensä. Ei sitä tainnu oikeasti edes kiinnostaa, mutta silti se kiltisti esitteli itsensä pehmeällä ja vahvalla äänellä. Kyllä jotkut sitä taisi oikeastikin kuunnella, mutta keskityin vaan sen äänen pehmeyteen ja kattelin sen ruskettuneen näköistä ihoa, teräviä ja vahvoja kasvon piirteitä joita korosti pehmeät ja lempeät tumman ruskeat silmät. Sen kasvoihin sopi täydellisesti tommoiset pehmeät ja aika muhkeat punertavat huulet jotka liikkui niin sulavasti sen puhuessa. Sen kasvoja kehysti tumman ruskeat ja vähän sotkuisen näköiset kiharat jotka oli jätetty aukinaisina roikkuun sen kasvojen ympärille, ne taisi yltää sitä jonnekin yläselkään asti. Sitten oli vielä toi kroppa.