Kipu on ystäväni

– Minkä takia en saisi mennä ulos? kysyin epätoivoisena. – Ette voi pitää minua suljettuna sisätiloihin! Haluan ulos!

– Voit päästä ulos vain hoitajan kanssa, nainen selitti valkoisessa hoitajantakissaan ja ojensi kättänsä minua kohti. – Tuletko?

– En halua tulla kanssasi, vastasin itsepäisesti. – En voisi muuten olla rauhassa ystävieni kanssa.

Hoitajan suupieli nytkähti kuin olisin sanonut jotain väärää. Kohta hän kääntyikin minua kohti ja laski kätensä molemmille olkapäilleni. Meinasin riuhtaista ne irti, mutta päätin antaa niiden olla, kun ne eivät tehneet mitään pahaa minulle.

– Siellä ei ole ketään, hän sanoi katsoen suoraan silmiini. – Laitoksen pihalle ei pääse kuin henkilökunta ja potilaamme. Ystäväsi eivät ole siellä.

– Te ette vain tiedä sitä, tiuskaisin ja huitaisin hoitajan kädet irti minusta. Marssin kolkkoa käytävää pitkin kulman taakse ja sieltä tuttuun huoneeseen, jonka oven pystyi ulkopuolelta sulkemaan raskaalla haalla.

Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin pelkistetty sänky, työpöytä ja muutama tuoli työpöydälle sekä vieraita varten. Omia harvoja tavaroitani oli vain siellä täällä.

– Taasko he ovat vaikeita, Alissa? tytön ääni hätkäytti minut, kun olin juuri istumassa sängylleni. Oven takana olevalla tuolilla istui kieltämättä kaunis tyttö, jolla kasvoi melkein samanlaiset puoliselkään yltävät hiukset kuin minulla. Hänen hiuksensa olivat vain punertavanruskeat ja minun vaaleanruskeat. Meillä oli molemmilla myös samanlaiset siniset silmät. Kutsuin ystävääni yhtäläisyyksien takia kadonneeksi kaksoissiskokseni.

– Lolyne, mainitsin hieman yllättyneenä ystäväni nimen. Hänen nimensä oli mielestäni niin kaunis ja kadehdin sitä. – He eivät anna minun mennä ulos yksin. En voi siis tavata teitä.

– Me tulemme siinä tapauksessa katsomaan sinua aina tänne, Lolyne sanoi rauhoittelevaan äänensävyyn ja tuli luokseni. Hän istui sängylleni viereeni ja laski kätensä polvelleni. – Sinä et jää tänne koskaan yksin ja me pidämme siitä aina huolen. Emme hylkää sinua ikinä.

– Te jos ketkä olette todellisia ystäviä, sanoi kyynel silmäkulmassa ja halasin tyttöä pitkään. Hänen lämmin vartalonsa tuoksui niin tutulle ja varmalle. – Teidän pitää vain jatkuvasti piilotella, etteivät hoitajat näe teitä. He suuttuvat muuten. Olette täällä vierasajan ulkopuolisinakin aikoina.

– Siitä ei ole huolta, Lolyne sanoi ja juuri silloin käytävältä kuului tuttua kopinaa ja avainten kilinää. Lääkäri oli tulossa. – Anteeksi, on minun aikani poistua. Tulen illalla katsomaan sinua muiden kanssa!

– Lupaatko? kysyin ja halasin niin kutsuttua siskoani vielä toisen kerran.

– Lupaan, Lolyne lupasi ja juoksi sen jälkeen äkkiä pois huoneesta.

Hetken päästä nuorehko mieslääkäri asteli papereineen huoneeseeni. Hän ei päästänyt katsettaan papereista kuin vasta silloin, kun hän vilkaisi pikaisesti minua.

– Hei Alissa, millainen on vointisi tänään? hän kysyi kuten joka ikinen päivä tänne joutumiseni jälkeen.

– Miksen saisi mennä ulkoalueelle yksin? kysyin ja koukistin polveni sängylleni. Kiedoin käteni niiden ympärille ja esitin murjottavaa. – En tekisi mitään pahaa. Haluan vain olla ulkona rauhassa ja yksin.

– Mutta ethän sinä siellä ole yksin, lääkäri muistutti ja vilkaisin häntä kulmieni alta. Hänellä oli uusi nimikyltti, jossa luki ”Dr. Brian Coddon”. – Sinähän olet monesti kertonut, ettet koskaan ole yksin.