Pelasta minut itseltäni

21 - Sun vuoro - Anza

Words: 796
Julkaisin juuri tätä ennen luvun 20.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia ja minua pelottaa. Ennen meillä oli tapana viettää joulua koko perheen ja lähisukulaisten voimin. Toisaalta ei minulla ole yhtään hyvää muistoa yhdestäkään joulusta.

Ovikello soi. Riennän avaamaan sillä olen koko aamun odottanut Rikiä. Kapsahdan Rikin kaulaan vähät välittämättä lumesta, joka Rikin takilla on kastellen minut.

"Nohnoh, mistäs nyt tuulee?" Riki kysyy hämmentyneenä.

"Mua vaan ahdisti olla yksin", mumisen tämän parkatakkia vasten.

-

"No mistäs tällä kertaa puhutaan?" Riki kysyy, kun on istunut harmaaseen nahkanojatuoliin.

"Susta", vastaan. Me ei olla koskaan puhuttu Rikistä.

"Musta?" Riki kysyy hölmistyneenä.

"Niin susta, me puhutaan aina vain musta. Nyt on sun vuoro", sanon päättäväisesti.

"Mitä haluut tietää?" Riki kysyy ottaen rennomman asennon nojatuolissa.

"Keitä sun perheeseen kuuluu?" päätän lopulta kysyä sillä tiedän vain Vanessan.

"Minä, Vanessa, Ulrich ja kuului äiti."

"Miten niin kuului äiti? Ja kuka Ulrich on? Ja mikset sanonut isääsi?"

"Äiti kuoli 2010, kun joku känniläinen ajoi hänen päältään. Ulrich on äidin viimeisin miesystävä. Hän on minulle isä. Biologinen isäni ei osallistunut elämääni ennen kuin äiti kuoli ja minut dumpattiin isän luokse, vaikka olisin halunnut Ulrichin luokse."

"Ootko sä seurustellut koskaan?"

"Mulla oli avomies ennen kuin maaliskuun alussa hän jäi kiinni pettämisestä."

"Miten sä vietät joulua?"

"Meen etelään Calgaryyn Ulrichin luo. Lähden 20. päivä ja palaan 30. päivä tänne Edmontoniin ja vietän täällä uuden vuoden. Yleensä Akashin, Laurenin ja Jimin kanssa mutta tänä vuonna pitää juhlia ilman Jimiä", Riki kertoo murhe silmissään.

"Miksi ilman Jimiä?"

"Jimi teki itsemurhan alkuvuodesta juuri syntymäpäivänsä jälkeen. Se oli raskasta aikaa Akashille ja Laurenille. Ensin 2017 syksyllä Alexandra kuolee ja sitten 2018 tammikuussa Jimi tekee itsemurhan. Ja maaliskuussa sinä kotiuduit tietämättä mistään mitään", Riki kertoo.

"Miten sä sitte vietät joulua?" Riki kysyy vuorostaan.

"Oon varmaa vaa kotona tekemättä mitään, ku Akashi on kuitenkin Laurenin kanssa. Ja sit Akashi puhu, että hän saattaa lähteä Winnipegiin vanhempien luo... Sit ehkä käyn aattona Alexandran haudalla", kerron.

-

"Minkälainen sä olit nuorena?" kysyn lopulta silkasta mielenkiinnosta.

"Mä tappelin tosi paljon mun ahdistuksen takia yläasteella ja vähän ala-asteellakin. Mua ahdisti, koska olin ihastunut poikaan. Äiti ei enää tiennyt mitä tehdä mun kanssa. Onneks Ulrich oli mun elämässä silloin. Mä olin sellanen niin sanottu paha poika. Hakkasin jengiä ilman syytä, olin jälki-istunnoissa usein, häiriköin tunteja. Ei sillä kyllä minä silti opin ne asiat. Niin ja sitten välillä poltin kavereiden kanssa tupakkaa ja pilveä", Riki kertoo suhteellisen avoimesti.
"Äidin kuoleman jälkeen mulle oli tosi tärkeetä jutella Ulrichin kanssa edes kerran viikossa, mä olisin hajonnut ilman Ulrichin tukea. Isän naisystävä on ihan kauhea eikä isä itsekään ylittänyt odotuksia. Olin viisitoista. Olisin tarvinnut ennen jo isähahmoa. Tai no isää. Mutta oli vain äidin satunnaiset miesystävät ja Ulrich. Äiti ja hän oli menossa naimisiin. Viikko ennen häitään äiti kuoli."

Näen Rikin silmissä kyyneleet joita tämä ei päästä vapauteen, vaikka mikä olisi.

"Kun sain päättötodistuksen vuonna kivi ja kirves ajattelin vain "tämä on pakko päästä näyttämään äidille nyt heti. Hän saa olla minusta ylpeä", mutta ei minulla ollut ketään. Menin siitä suoraan Ulrichin luo ja itkin. En minä halunnut tätä elämää. Tätä kohtaloa. Ilman Ulrichia olisin todennäköisesti vajonnut satuttamaan itseäni."

Näen, kuinka paljon Rikiin sattuu. Hän painaa päänsä käsiinsä ja näyttää siltä että antaa kyynelilleen vallan. Lopulta rohkaistun ja suljen hänet halaukseen.

"Kaikki järjestyy tavalla tai toisella", kuiskaan painaen pääni miehen mustia hiuksia vasten.

"Mulla on jatkuvasti jotain hätää, vaikkei missään oo mitään mätää. Pitää muka kaikkea pelätä, luulen etten ees hengitä", laulan hiljaa poski miehen päälakea vasten silitellen tämän hiuksia ja antaen tämän rauhoittua.

"Mä nautin kaaoksesta sairaasti, yhtä sairasta, on se et vaikka kipuilen. Sä haluut mut silti", Rikillä on ihanan pehmeät ja taipuisat hiukset.

"Et pelkää, etkä peräännykään. Kosketat hellästi, kuiskaat mun korvaan, tule mua vastaan. Tule mua vastaan.

Ei sun äänesi vapise. Ei sun katseesi pakene, kun sanot että tulisit maailman ympäri mua vastaan", laulan kertosäettä.

"Sun olis parempi pysyä kaukana musta, mä teen vain huonomman susta. Oon täynnä syyttelyä, kiukunpurkauksia. Mikset sä jo kyllästy mun vaiheiluun? Mitä mä oon tehnyt, että oon sut ansainnut?" tämä kohta tulee suoraan sydämestä en tiedä mitä olen tehnyt saadakseni Rikin elämääni.

"Et pelkää, etkä peräännykään. Kosketat hellästi, kuiskaat mun korvaan, tule mua vastaan. Tule mua vastaan.

Ei sun äänesi vapise. Ei sun katseesi pakene, kun sanot että tulisit maailman ympäri mua vastaan", tykkään tästä laulusta.

"Oot mun myrsky ja majakka. Kotisatamassani vakaana. En oo ketään vahvempaa tuntenut koskaan", sormeni seikkailevat miehen hiuksissa. "Ketään toista vahvempaa."

"Pidät mut yhtenä palana se riittää, vaikka olen vähän vaikea, olen sun ja sä tiedät sen", tuntuu kuin biisi olisi tehty minusta ja Rikistä.

"Et pelkää, etkä peräännykään. Kosketat hellästi, kuiskaat mun korvaan, tule mua vastaan. Tule mua vastaan", huomaan Rikin tuhisevan söpösti. Tämä on nukahtanut. Laulan laulun vielä hiljaa loppuun.

"Ei sun äänesi vapise. Ei sun katseesi pakene, kun sanot että tulisit maailman ympäri mua vastaan."