Väsynyt Sielu

Ainoa Luku

Hei lukijat! Ajattelin vähän vaihtaa kieltä, joten kirjoitin tämän suomeksi ja suomeksi pitäisi tulla myös lisää teoksia. Riippuen toki inspiraatiosta.
T. Anjovis

---

Annoin käteni, jossa oli lyijykynä, koskettaa paperia. Lyijykynän terä ei vielä koskettanut paperia, koska tunsin liikaa epäonnistumisen pelkoa. Vedin syvään henkeä ja annoin mielikuvitukseni viedä.
En kuitenkaan saanut piirrettyä mitään ja aloin tuntea turhautuneisuutta. Lopulta nostin kynän paperilta ja rypistin lähes vihaisena paperin. En ymmärtänyt, miksi en kyennyt piirtämään sen jälkeen.
"Tarvitsetko apua?" ystävällinen ääni kysyi. Käänsin katseeni ja näin tuntemattoman pojan, joka ei edes hymyillyt. Yritin varovaisesti hymyillä, mutta poika ei siihen vastannut.
"Joo, " vastasin. Hän istuutui viereeni.
"Kuka sinä olet?" kysyin.
"Sitä sinun ei tarvitse tietää. Pysyn mieluiten nimettömänä, " hän sanoi ja kallisti päätään tutkivasti hieman oikealle, etsien reaktiota minusta. Sitä en näyttänyt.
"Okei. Mikä saa sinut epäonnistumaan piirtämisessä?" hän kysyi suoraan.
"Epäonnistumisen pelko," vastasin lähes heti. En tiennyt miksi, mutta vaistoni kehotti minua luottamaan häneen.
"Miksi?" hän kysyi lempeämmin.
"Koska en halua saada hänet pettymään," vastasin.
"Onko hän enään elämässäsi?" poika kysyi ja hän vaikutti sympaattiselta.
"Ei," sanoin ja yritin räpytellä kyyneleet pois silmistäni. Hän laittoi kätensä olkapäälleni niin, että hän antoi minulle puolihalauksen.
"Kokeile uudestaan," poika sanoi ja hymyili minulle tällä kertaa.
Aloin taas piirtämään ja ihme ja kumma, se onnistui. Keskityin piirtämiseen ja sain tehtyä sen, mitä alun perin halusin; Ruusun.
"Se onnistui!" huudahdin iloisena ja katsoin siihen missa poika oli. Mutta hän ei ollut enään. Hän katosi täysin.  Nousin ylös ja katsoin hämmentyneenä ympärilleni.

Sitten aloin kuulla säännöllistä kellon tikitystä ja ruumiini heräsi fyysisesti. Jostain syystä outo uni jäi mieleeni, vaikka en ollut ennen nähnyt sitä unta.
Nousin istumaan sängyssäni ja avasin tutun piirtolehtiöni aikomuksena piirtää poika, jotta en unohtaisi häntä. Huomasin "edellisen" piirokseni, joka oli sama kuin mitä olin miettinyt unissani. Alla oli tikku kirjaimin signeerattu panta kai gia panta.
Otin puhelimeni käteeni ja naputtelin kyseisen tekstin. Kyseessä oli kreikkaa. Kuka kirjoittaa teoksiinsa aina ja ikuisesti?
Piirsin kuitenkin pojan, koska en halunnut unohtaa hänen ulkonäkönsä. Sen jälkeen herätyskelloni soi ja merkitsi minulle aamurutiinien aloittamista.

Kävelin koulun käytävillä valppaana ja yllätyin nähdessäni saman pojan kuin unissani.
"Πάντα και για πάντα [panta kaija paanta], " sanoin ja katsoin muualle. Pojan katse kääntyi minuun ja katsoimme toisiamme. Hän väläytti nopeasti hymynsä, ennen kuin jatkoi matkaansa.
En voinut olla katsomatta hetken päästä pojan perään. Hän naytti yhtä hyvältä, kuin oli unessani. Tosin hieman väsyneeltä. Kun käännyin takasin, näin kummastuneita katseita.

"Mikä on nimesi?" kysyin uudestaan.  Olimme taas samassa unessa. Tosin viimeksi olimme olleet valkoisessa ikkunattomassa käytävässä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Käytävässä ei ole ollut muuta paitsi ruskea puinen lattia, sillä jopa katto on ollut valkoinen.
Tällä kertaa olimme meren rannalla. Hän ja minä nojailimme puiseen siltaan. Taustalla oli stereotyyppisesti - lasku tai auringonnousu. Kuului lokkien vaimeaa kirkunaa ja meren rauhallista liplatusta. Kaikki tuntui jotenkin liian hiljaiselta ja rauhalliselta.
"Miksi se on niin tärkeää?" poika kysyi minulta.
"Koska en halua sanoa joka kerta aina ja ikuisesti, kun puhun sulle. Se on aivan liian pitkä," vastasin ja hymyilin.
"Kutsu minua sitten H:ksi," hän sanoi ja katsoi minuun. Häneen katseessa oli jotain, joka sai psyykkisen esteen haihtumaan.
"Okei. Olen sitten A," vastasin leikisällä sävyllä.
"Tiedän kyllä nimesi. Adeena," hän sanoi ja hymyili.
"Epäreilua," sanoin ja murjotin hieman.
"Elämä on," hän vastasi ja katosi.
"Tosi hauskaa. H," sanoin sarkasmilla ja pyöritin silmiäni. Olin kuulevani naurua, ennen kuin minut vedettiin pois unestani, todellisuuteen.

"Olen Kuolema." hän sanoi ja katsoi taas minuun. Olimme tällä kertaa unessa minun huoneessani.
"Ai Kuoleman ruumiillistuma?" kysyin, sillä ainakin loogisesti ajatellen hän ei voinut olla vain "kuolema". Hän nyökkäsi.
"Sen takia H. H niin kuin Haades," hän sanoi ja hymyili. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi.
"Miksi tulit luokseni?" kysyin.
"Koska sain tietää itsemurhallisista ajatuksistasi. Elämällä ja sulla on vielä pitkä matka, Adeena. Älä päästä irti vain minun takiani," hän sanoi ja kosketti hellästi jäisillä sormillaan kasvojani. Se sai minut tärisemään kylmästä.
"Tiedän. Joskus se tuntuu vain vaikealta," vastasin ja katsoin ikkunasta ulos mereen.
"Adeena, meillä kaikilla on omat haasteemme. Tapaamme vielä, mutta sinun pitää mennä ja oli kiva tavata sinut," Haades sanoi ja hymyili surullisesti. Suru sopi liian hyvin hänen kasvoilleen ja sai minut haluamaan saada hänet taas hymyilemään.
"Okei. Aina ja ikuisesti," sanoin hänelle hieman kysyvällä sävyllä.
"Aina ja ikuisesti," hän vahvisti. Tällä kertaa hän katsoi minua, kun hitaasti haihduin ja palasin fyysiseen ruumiseeni.

Oloni ei kohennut maagisesti Haadeksen tapaamisen jälkeen, mutta "Aina ja ikuisesti" sai minut pitämään kiinni ja nauttimaan elämästä. Se auttoi perspektiiviäni. Koska elämme vain kerran, joten emme tule  saamaan pitämään asioista kiinni aina ja ikuisesti. Joten elämästä kannatti nauttia.
Tiesin, että en voinut kertoa asiasta kenellekään ilman että ihmiset katsoisivat minua niin kuin hullua. Muisto kuitenkin pysyi itsepäisesti aivoissani.

Monen vuosikymmenen jälkeen

"Rakastan sinua," Kuiskasin vaivoin lapselleni ja sain yskäkohtauksen. Tiesin, että aikani oli loppumassa.
"Samoin," hän ehti sanoa. Suljin silmäni ja tunsin kuinka oli aika päästää irti kaikesta.

"Haades. Tapaamme uudestaan," sanoin ja hymyilin iloisesti hänelle.
"Hei Adeena. On sinun aika asettautua valtakuntaani," Hän sanoi ja hymyili minulle. Vastasin hymyyn ja tunsin rauhallisen olon. Tämä oli viimeinen leposijani.