Synkkää ja suloista | novelleja

Elämänkerrallinen novelli

Laskeuduin maahan sadepilvenä, joka ensimmäisen itkun päästettyään tavallisena pilvenä henkiin heräsi. Päivät vierivät vinhaa vauhtia eteenpäin pienen kerrostaloasunnon lattialla möyrien. Parisen vuotta eleltyäni halusin ehdottomasti päästä kerhoon, vaikka kotona olo olisi ollut vaihtoehto. Kerhosta löysin hyvän ystävän, jonka tulen ikuisesti muistamaan. Nukkeleikkimme puistossa, kerhossa ja kerrostalon pihalla ovat ikuisesti mielessäni kuten myös hetki, jolloin minut keinumaan opetit. Tunsin silloin olevani onnellisin pilvi maan päällä, elin vain siinä hetkessä. En osannut kuvitella tulevaisuutta, kipua tai kärsimystä, jonka tulisin kokemaan. Leikitkin loppuivat aikanaan, kun ystävälleni hyvästit jouduin vilkuttamaan. Edessä oli muutto. Tuo jännittävä, minulle tuntematon asia, joka elämäni muutti. Takapenkillä vuoden eläneen siskoni kanssa istuen, vielä viimeisen kerran ystävääni vilkaisin. Oli sydän tuskasta haljeta, mutta samalla myös täynnä iloa. Uusia kavereita, uusi ympäristö, uusia kokemuksia, joita silloin innolla odotin. Luotin tuota ystävääni vielä näkeväni, edes kerran hänen kanssaan leikkiväni. Päivät taas normaaliin tapaan uudessa päiväkodissa vierivät, illat rivitaloasunnossa siskoni kanssa leikimme. Tulen ikuisesti muistamaan piirtämäni aarrekartat, kaikki päiväkodista saamani kaverit ja jopa naapurin hölmön pojan, joka myös minut sai hölmöilemään. Päiväkoti oli parasta aikaa; paistattelin huomiossa kaikkien kaverina, olin aina viimeinen ruokailussa, kun en suostunut syömään, piirsin aarrekarttoja tai väritin koko ajan ja houkuttelin jopa pojat leikkimään nukeilla. Päiväkodista sain myös uuden parhaan kaverin, jonka koulumaailmaan sittemmin menetin. Voin hänet edelleen käytävillä tunnistaa, mutten uskalla mennä juttelemaan, sillä onhan hän muuttunut täysin. Pian esikouluun tuli aika mennä, ainoana eri luokalle jouduin. Sain kyllä kaverin, mutta kaiken heti ensimmäisenä päivänä pilasin. Suututin muut, kun leikkejä en siivoamaan auttanut. Jouduin kiusatuksi, eikä sille edelleenkään loppua näy. Vuosien vieriessä muutimme taas, mutta tällä kertaa vain parin kilometrin päähän, vaikka toiselle paikkakunnalle olisin halunnut. Toki minulta silloin pari kaveria löytyi, mutta hekin kiusaajieni kanssa kaveerasivat. Vietin välitunteja yksin, kun edes kummioppilaat eivät kanssani suostuneet olemaan. En vielä silloin ollut ujo, yritin ihmisille jutella. Erään kaverini löysin koulumatkalla, mutta hänkin alkoi minua kiusaamaan, kun hänen kaveriaan muka olin töninyt. Enhän minä silloin mitään ollut tehnyt, olin kiltti kaikille. Olin liian hyväuskoinen, päästin lähelleni toisenkin ihmisen, joka minua vastaan kääntyi. Mutta tälle henkilölle annoin anteeksi miljoona kertaa, muttei hän muuttunut. Päästin hänet jopa meille leikkimään ja hänen luonaan kävin. Minulle kuitenkin viimeinen pisara oli, kun henkilö tuo alkoi päiväkirjaani lukemaan. Silloin jätin tuon henkilön pois kavereistani, jolloin kiusaaminen kaksi kertaa pahemmaksi muuttui. Kuulin haukuntaa, jouduin iskuja väistelemään. Kerran huitaisin takaisin, enkä tietenkään osunut, enhän sitä tarkoittanutkaan, mutta opettaja juuri ohi käveli, eikä auttanut selittäminen. Miljoonat keskustelut eivät kiusaamista lopettaneet, edes opettajan sanat eivät auttaneet. Kärsin 2. luokan loppuun asti, toivoen seuraavan vuoden luokanvaihdon auttavan. Kouluvuoden jo melkein loppuessa musiikkiluokalle päässeeni sain tietää. Kiusaajani onneksi eri luokalle joutuivat, ajattelin kiusaamisen vihdoin loppuvan. Kesän iloisesti perheeni kanssa vietin, olin muuten pikkuveljenkin silloin jo saanut. Hän oli silloin jo melkein kolme vuotta elellyt, kun minä kohti yhdeksää elinvuotta kurkotin. Alkoi 3. luokka aivan normaalisti, kavereita heti ympärilleni keräsin. Sujui kaikki hyvin pari vuotta, kunnes alkoi 5. luokka, jolloin kaverit huveta alkoivat. Yläasteelle mentäessä oli kavereita enää pari ja kiusaaminenkin tuntui alkavan uudestaan, lievempänä kuitenkin. Tunsin olevani taas se pieni, heikko esikoululainen. Minusta puhuttiin pahaa, välillä tönittiin, naurettiin ja haukuttiin. Keväällä tuntui kaikki enemmän alamäkeen kääntyvän, kun paha olo kotona purkautui. Vanhemmat kaikesta huutaa alkoivat, eivätkä vieläkään ole sitä lopettaneet. Saan turhista asioista huutoa kuulla, haukkuja vaikken olisi mitään tehnyt. Sadepilveksi palasin, vuodatin miljoonia kyyneleitä, joihin kuollut en, vaikka toisin toivoinkin. Muut sadepilvet, ainoat kaltaiseni, lähtivät itkujensa mukana, omiin kyyneleisiinsä hukkuen. Mutta minut oli liian vaikea kadottaa, savuna taivaalle haihduttaa.
Mieli maassa kehuja kaipasin, muttei kukaan ymmärtänyt. Pyysin äänettömästi apua, vaikken vastausta saanut. Kukaan ei ollut minua ylös rotkosta auttamassa. Saapa nähdä tuleeko ensi vuodesta mitään, surua luultavasti ainakin.
Mutta jokin saa minut edelleen miettimään, olisiko ollut parempi aikoja sitten Joensuuhun jäädä. Olisinko kaiken tämän joutunut kokemaan, kohtalooni surkeaan alistumaan?