Helvettiin ja takas

sisarusrakkaus

Tarpeeks moni ei ymmärrä miten paljon oma sisarus voi satuttaa. "Sisarusrakkaus" ei ole syy kiusaamiselle. Mun isoveli kiusas mua yli 10 vuotta, mun koko lapsuuden, eikä kukaan puuttunu siihen, koska se oli muka vaan sisarusrakkautta.

Mä olin ärsyttävä pikkusisko ja mä tiiän sen nyt, mutten tietenkään ymmärtäny sitä silloin. Mä roikuin siinä aina ku se oli kavereittesa kans ja kinuin mukaan, mut tiiättekö mistä se johtu? Ne oli mua ainaki kolme vuotta vanhempii, mikä teki niistä niin siistei isoi poikii ja mä halusin olla just niiku ne, sit ku kasvaisin.
Nyt kuitenki tiiän, etten haluis ikinä olla mitää sinnepäinkää.

Meijän sisko ja se tuli suht hyvin toimeen, mut mä ja se taas ei voitu sietää toisiimme. Olin aina kateellinen mun siskolle, vaikka se satutti sitäki, muttei kuitenkaa niin pahasti.

Mä sain kuulla joka päiv, kun sen näin kuin tyhmä, idiootti, jälkeen jääny, läski, kukkakeppi, ylipainone, alipainone ja heikko oon. Mulla ei ollu yhtään kavereita tai ne kaikki oli terroristeja. Mä juoksin ympäri kämppää mun kolme vuotta vanhempi veli perässäni ja yritin päästä johonki turvaan, ennenku se lyö. Se töni mua ja haukku sit heikoks ku meinasin lentää nenälleni. Se oli tottunu tappelee itteesä vanhempien kaa ja mä olin huomattavasti pienempi. Se otti mun puhelimen, rikko mun leluja ja teki kaikkesa ärsyttääkseen mua. Se haukku mua itkupilliks, ku itkin itteni uneen suunnilleen joka yö sen kiusaamisen takia.

Mä pelkäsin että se joku päoiovä tappais mut, jonkun muun, tai ittesä. Mä pelkäsin ihan tosissaan.

Mun vanhemmat vaan käski mun olla ärsyttämästä, tai sano että sil on vaan huono päivä, joten se haluu pilaa teijänki päivän. Mut sen ei pitäis antaa sille oikeutta tehä niin.

Mä vaan halusin normaalin veljen. Tiiättekö ku kirjoissa aina isoveljet suojelee ja on kilttejä ja avuliaita. Tietenki mä oisin toivonu sellasta, mut loppujen lopuks mulle ois riittäny, et se rakastais ja välittäis musta, niiku meijän pikkusiskosta.

Annoin anteeks aina ku se petti lupauksesa, kiusas meitä ulkona tai jätti meijät johki hevonkuuseen ja käski mennä kotii. Annoin aina anteeks ja luotin uudestaa, jos se ois muuttunu. Se ei ikinä muuttunu.

Mun veli on aina ollu lastensuojelun asiakas tjtn ja kun olin vielä tarhaikänen meillä ravas ihmisiä sieltä vähän väliä ja se on viettäny aikaasa millon millasissa laitoksissa ja muissa. Kaikki ties että se kiusas meitä ja varsinki mua, mut kukaa ei kiinnittäny siihen huomioo, eikä kukaa huomannu kuin paljon se oikeesti satutti.
Jonku ois täytyny huomata ja puuttuu siihen, eikä vaan pistää kaikkee sisarusrakkauden piikkiin.

Mä sain kestää kaiken paskan sen suunnalta. Kaiken. Se teki kaikkesa satuttaakseen mua fyysisesti ja psyykkisesti, ja ärsyttääkseen, se jopa hyväkskäytti mua. Ne asiat muutti mua niin paljon, etten ikinä voi antaa sitä anteeks.

Oon jo nyt 15 vuotiaana aika varma, etten tuu oleen hirveen hyvissä väleissä mun perheen kans, ku kasvan aikuseks. Meinaa nyt ku mietin, en oo vihanen vaa mun veljelle siitä kiusaamisesta, vaan oon myös vihanen mun vanhemmille siitä, ettei ne ikinä puutunu siihen, ja mun siskolle, koska se yhä valitsee sen ennen mua, vaikka tietää mitä kaikkee se on tehny mulle.

Se on lytänny mua niin pienestä asti, että oon niin hajalla, etten ees usko, et mikään voi enää käntyy parempaan päin. En nää ittelleni minkäänlaista hyvää tulevaisuutta. En tuu saamaan kunnon työtä tai perhettä, asioiden takia, jotka se on pistäny mut käymään läpi ihan liian nuorena.
Mun itsetunto on niin matala, ettei mitään rajaa. En pysty tekee päätöksiä, koska pelkään muiden mielipiteitä, enkä samasta syystä ees osta juuri ollenkaan uusia vaatteita. Vihaan uusia asioita, jonka takia en ees tykkää matkustella, jota muuten rakastaisin.

Lapsena aina toivoin, että se ei olis ikinä syntyny, mut sit aloin toivoo, että se kuolis.
10 vuotiaana toivoin myös, etten ois ite ikinä syntyny, vajaa 12 vuotiaana toivoin, että olisin vaan poissa ja koko yläasteen ajan oon toivonu, että kuolisin.
Kenenkään ei pitäs toivoo mitään sinnepäinkään niin nuorena, joka ikinen yö.

Siihen kiusaamiseen ei oltais ikinä puututtu, ellei se hyväkskäyttöjupakka ois selvinny lastesuojelulle ja niitten kautta myös mun vanhemmille, mikä on väärin.

Ainoo asia, josta voin sitä kiittää on se, ettei muut pysty enää satuttaa mua. Mikään ei voi tuntuu niin pahalta ku oman veljen joka päivänen kiusaaminen monen vuoden ajan.
Sen jälkee muitten yritykset satuttaa on vaa naurettavii.

Tää kaikki on vaikuttanu niin monella muullaki tavalla, mitä en maininnu, mutta mikäli luettelisin ne kaikki tää viesti ei loppuis ikinä...

Halusin kertoo tänne mun kokemukset isoveljen kiusaamisesta, jotta ymmärtäisitte miten paljon se voi oikeesti satuttaa.
Pliis, älkää satuttako sisaruksianne, kukaan ei ansaitse sitä helvettiä.