Unohdetut

5. luku - Noah

Noah oli ylhäällä majoissa siinä vaiheessa kun huuto kuului ensimmäisen kerran. Kuten aina, se aiheutti paniikin, mutta tämä kerta oli kuitenkin erilainen. Tällä kertaa ihmisiä oli vielä alhaalla.

Pakokauhun puhjetessa ja vertahyytävän kirkaisun yhä kaikuessa Noah juoksi kädet korvillaan lähimmälle lattialuukulle ja alkoi auttamaan ihmisiä ylös. Kaaos aiheutti tungosta, ja luukut uhkasivat tukkeutua kaikkien pyrkiessä samanaikaisesti ylös.

"Yksi kerrallaan!" Noah karjui väkijoukolle. Unohdettuja ei ollut loppujen lopuksi paljon, mutta lattialuukut olivat niin pieniä ja tikkaat niin kapeita, että niillä pystyi kulkemaan vain yksi ihminen kerrallaan.

Noah tarttui jokaiseen luukusta ilmestyvään käteen, ja auttoi kulloinkin vuorossa olleen ylös nopeuttaakseen prosessia. "Emily!" hän huusi tunnistaessaan tutun punaisen tukan ilmestyvän luukusta. "Voisitko mennä auttamaan länsiluukulle?"

Emily oli kasvoiltaan kalmankalpea ja tärisi kuin haavanlehti. "Noah... Ne eivät ikinä tule näin aikaisin. Eivät koskaan kun luukut ovat vielä auki."

Emily oli selvästi paniikissa, joten Noah tarttui tätä olkapäistä, kumartui tytön tasolle ja puhui tälle rauhallisesti niin, että tyttö varmasti kuuli. "Emily. Kuuntele minua. Minä tiedän. Siksi meidän täytyy saada kaikki turvaan mahdollisimman nopeasti. Voisitko mennä nyt auttamaan muita? Kerää kaikki päämajaan. Kukaan ei nuku tänä yönä yksin. Sinä pystyt tähän kyllä."

Noahin helpotukseksi rauhallinen puhe auttoi. Emily havahtui, nyökkäsi Noahille ja pinkaisi sitten juoksuun. Noah kumartui vetämään luukusta Alexandran, joka oli luultavasti liian pihalla kaikesta ollakseen paniikissa. "Mistä on kyse?" hän kysyi Noahilta ihmettelevään äänensävyyn päästyään jalkeille.

Noah pudisti päätään pahoittelevasti. "Valitettavasti en ehdi nyt selittää. Sinun täytyy mennä päämajalle ja odottaa siellä. Tulen perässä heti kun olemme saaneet luukut suljettua. Tiedäthän missä se on?"

Alexandra nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen kohti päämajaa, joka sijaitsi kaikkien majojen keskellä. Se oli suurin maja kaikista, yleinen kokoontumispaikka missä järjestettiin kokouksia silloin kun alhaalla ei pystynyt olemaan.

Noah ojensi kätensä luukusta auttaakseen seuraavaa. Hänen kätensä haparoi kuitenkin tyhjää.

"Alexandra?" Noah huusi ja tyttö kääntyi takaisin hänen puoleensa. "Eikö Sue ollut kanssasi?" Noah kysyi ja Alexandra nyökkäsi hitaasti.

"Näin hänen juttelevan Jessen kanssa, mutta en tiedä minne hän katosi. Ehkä he menivät toisesta luukusta."

Noah nyökkäsi vastaukseksi. Toivottavasti asia oli niin.

Kymmentä minuuttia myöhemmin kaikki olivat päässeet ylös ja vihdoin lattialuukut saatiin teljettyä kiinni. Noah pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja huokaisi helpotuksesta. Ei uhreja. Ehkä tästä selvittiin säikähdyksellä. Heidän pitäisi vielä laskea luku asian varmistamiseksi. Unohdetut olivat laatineet protokollan tällaisia tilanteita varten, ja sen noudattaminen oli ehdottoman tärkeää.

Varmistettuaan kaiken olevan varmasti kunnossa Noah suunnisti päämajaan. Majassa tunnelma oli hämmentynyt, jopa painostava. Ihmiset olivat vetäytyneet istumaan huoneen reunoille ja nurkkiin, ja keskilattia oli jätetty täysin tyhjäksi.

Noah ei mitenkään tietoisesti ollut Unohdettujen johtaja, mutta tällaisissa tilanteissa vastuu usein lankesi hänen harteilleen. Hän ei ollut koskaan pyytänyt rooliaan saati ollut siitä erityisen innoissaan, mutta hyväksyi silti taakkansa kaikessa hiljaisuudessa. Ehkä se oli osa hänen rangaistustaan.