Pelasta minut itseltäni

24 - "Et oo mun veli" - Lauren

Words: 1 037
Sori ettei oo tullu pitkään aikaan lukua mihinkään tarinaan mut nyt saatte pitkän luvun, toivon ettei oo paljoa kirjoitusvirheitä.

"Rakas, onko kaikki hyvin? Oot kalpee ja täriset", kysyn katsellen miestä aamuauringon valossa.

"On on, älä hössötä", saan vastaukseksi vihaisia, aggressiivisia ja ahdistuneita sanoja. Katson Akashia ihmeissäni, hän on kuin siili piikit pystyssä, kunnon suojamuuri ilman minkään näköistä rakoa.

"Mikä on? Miksi sä tiuskit mulle?" kyselen alkaen itsekin ahdistua.

"Ei mikään! Voitko lakata hössöttämästä?!" mies pyörähtää kävelytiellä eteeni ja pysäyttää meidät. Hän on todella vihainen ja ainoa syy, jonka keksin on tämän aamun liian laimea kahvi ja pyyntö syödä.

"Mistä sä olet suuttunut?" kysyn mahdollisimman rauhallisesti.

"No ku pitää helvetti soikoon koko ajan hössöttää ja paapoa! Kyllä mä vittu osaan kertoa, jos kaikki ei ole okei!" Akashin äänen taso vain nousee. Lopulta minun on pakko verrata Akashia asiakkaisiini ja todeta hänen patoavan kaiken sisälleen ja purkaa sitä nyt väärin. Tai sitten olen täysin väärässä.

"Mä yritän vain auttaa sua", sanon mahdollisimman rauhallisesti mutta tunnen kuinka verenpaineeni lähtevät nousuun. Vihaan riitelyä, koska sitä oli lapsuudessani niin paljon, että kun riitelen niin sanon sitten nopeasti asioita joita kadun, koska haluan päästä tilanteesta pois heti.

"En mä tarvitse sun apua saati kenenkään muun!" mies huutaa lähtien harppomaan pois päin.

"No kuole sitten helvetti tohon syömishäiriöösi! Ei mua vittu kiinnosta, jos et anna auttaa!" huudan tämän perään ja lähden toiseen suuntaan ripein askelin. Haluan vain kotiin.

-

"Voi vitun vitun vittu!" älähdän, kun muistan sipulia pilkkoessani, mitä sanoin Akashille. Se ei varmasti auttanut häntä ja nyt hän varmaan vihaa minua. Tämä ei todellakaan ole minun päiväni. Kaikki on vain mennyt päin persettä ja nyt ahdistaa minun ja Akashin riita. Lopulta nappaan auton avaimet lipaston päältä ja juoksen portaat alas ja nopeasti autoon. Kaasutan pihasta pois ja otan suunnaksi sijaiskotini, tarvitsen Tiaa ja Cristiania nyt enemmän kuin hetkeen.

-

Pääsen parkkiin heidän pihaansa juuri, kun kyyneleet nousevat silmiini. Tekee mieli vain itkeä. Harpon ovelle ja koputan kolmesti, toivon, että sijaisvanhempani ovat kotona. Heti kun Tia avaa oven halaan häntä ja alan itkeä kaikkea sitä ahdistusta ja ikävää ulos. Tia kietoo kätensä ympärilleni kuiskien rauhoittavia sanoja. Tia saa minut sohvalle istumaan ja jättää minut odottamaan teetä. Lopulta hän tulee kahden teekupin kanssa istumaan sohvalle.

"Mistä sä haluat puhua?" Tia vain kysyy. Hän ei kysy miksi tänään tulin tai miksi itkin. Sellainen hän vain on.

"Mä- umhm... mä en vaa kestänyt olla enää yksin kotona tän ahdistuksen ja ikävän kanssa", yritän selittää miksi tänään, vaikka tiedän ettei Tia tarvitse vastausta siihen hän haluaa vain auttaa.

"Mikä sua ahdistaa ja mitä tai ketä sul on ikävä?" Hörppään teetäni ennen kuin vastaan.

"Mä ja Akashi riideltiin ja sanoin sille aika pahasti nii se ahdistaa ja sit mul on Jimii ikävä - ihan helvetin ikävä", sanon purren huultani muutaman kyyneleen valuen kohti leukaani.

"Mä tiedän, että sulla on ikävä. Niin mullakin", Tia sanoo vetäen minut halaukseen. Hengitän vain Tian tuoksua yrittäen rauhoittua. Hetken kuluttua kysyn onko tytöt kotona ja kun saan myöntävän vastauksen ilmoitan käyväni moikkaamassa heitäkin.

Koputan ensin Elisan oveen, koska se on ensin. Kohta uupuneen näköinen tyttö tulee avaamaan oven. Elisan ilme kirkastuu tuhannen voltin hymyyn, kun hän näkee minut. Hän juoksee kiljaisen halaamaan minua. Ellenin huoneen ovi aukeaa ja tyttö on sanomassa jotain hyvin pisteliästä ennen kuin näkee minut ja ryntää myös halaamaan.

"Mitäs kääpiöt?" kysyn naurahtaen pörröttämistä kummankin tytön hiuksia.
Huomaan Ellenin ovelle tulleen nojailemaan jonkun pojan.

"Kukas hän on?" kysyn yrittäen olla olematta puolustuskannalla. En halua tulla leimatuksi ylisuojelevaksi isoveljeksi.

"Hän on Ethan", Ellen sanoo haaveilevasti.

"Onks sul poikaystävä?!" kysyn tyrmistyneenä.
"Mikset sä oo kertonu mulle?"

"No siis tota öööö tää vaa on nii uus juttu..." tyttö mutisee vilkuillen poikaa hermostuneesti. Harppaan poikaa kohti ja ojennan käteni: "Lauren."
"Ethan."

"Älä nolaa mua", Ellen suhahtaa.
"En tietenkään", virnistän.
"Tiesitkös, et Ellen on kova kuorsaamaan?" kysyn pokalla. Poika menee vaikeaksi katsoen Elleniä kuin anoen pelastusta.
"Lauren, et oo mun veli joten älä nolaa mua!" Ellen huudahtaa. Vaikka hän ei tarkoittanut pahalla, se silti tuntui pahalta, todella pahalta.
"Ei väkisin", sanon vain ja lähden Elisan kanssa tämän huoneeseen.

"Ei Ellen tarkoittanut sitä mitä sanoi", Elisa sanoo heti.

"Mä tiiän", vastaan hymyillen alakuloisesti. "Mut se on oikeessa, en oo teijän veli..."

"Ootpas! Sä oot paras isoveli mitä mulla on. Enää..." tyttö sanoo lopun alakuloisesti, kun muistaa, että Jimikin oli täällä.

"Tuu tänne", pyydän istuen tytön sängylle taputtaen paikkaa vieressäni. Tyttö istuu viereeni riiputtaen päätään. Vedän hänet kainalooni.

"Mullakin on ikävä Jimiä ja se on okei. Mulla on ikävä Jimiä joka päivä ja se on täysin okei. Rakasta ihmistä saa surra." Tunnen tytön kyyneleiden kastelevan paitani. Silitän tämän selkää rauhoittavasti.

"Miks se sit sattuu niin paljon? Miks se tuntuu siltä, ku sua tapettais elävältä? Miks kukaan ei ymmärrä tätä kipua?" kyselee tyttö kääntäen kyyneleiset silmänsä minuun päin.

"Mä ymmärrän, ja mä tiedän, että sulle tää on pahempi. Sä et oikeen muista aikaa ennen meitä paitsi jotain välähdyksiä nii susta tuntuu siltä kuin sä olisit menettänyt veljen, musta vaa tuntuu et oon menettänyt parhaan kaverini, koska me oltiin samassa taloudessa vaan jotain kuus vuotta ja sitä ennen laitoksessa", yritän selittää.

"Ai jos mä kuolisin nii se ei ois sulle niin paha ku Ellenin kuolema mulle?"

"Ei kun sä ymmärrät nyt väärin. Sä tunnut mulle oikeesti ihan siskolta ja se sattuis muhun tosi paljon, jos sä kuolisit. Silti sitä kipua ei voi vertailla ihmisten välillä, ihmiset käsittelevät kivun eri tavalla ja heillä on ollut erilainen suhde kuolleeseen. Ja todennäköisesti sua sattuis enemmän Ellenin kuolema, kuin mua. Tai siis ei enemmän vaan eri tavalla, koska Ellen on sun kaksoissisko ja mä oon teijän veli. Ja nii tajuuks?"

"Joo tajuun, silti tää sattuu ja mul on ihan kauhee ikävä Jimiä", Elisa sanoo painaen päänsä rintaani vasten. Nostan tytön syliini ja halaan tiukasti.

"Kerro millanen Jimi oli sun mielestä ja mitä te teitte kahestaan tai Ellenin kanssa", pyydän.

"Jimi oli ihana ja huolehtiva, mut sit sil oli selkeesti synkempi puoli jonne kellään ei oo asiaa. Sellanen, joka ajattelee itsestään pahaa ja tekee itelleen pahaa,
sellanen, joka anelee apua kaikilta, jotka sen näkee mut kukaan ei oikeen osaa auttaa. Me luettiin Jimin kanssa, katottiin leffoja, leikittiin legoilla ja barbeilla, yritettiin kokata, käytiin metsissä ja puistoissa. Sä mahdollistit lukemisen Jimin kanssa, Jimi ei ois koskaan jaksanu opettaa mua lukemaan. Kiitti et opetit."

"Eipä mitään kääpiö."