Uskollisuuden salatut puolet

Luku 17

Viikot tuntuivat kuluvamman koko ajan vain nopeammin mitä lähemmäs kesälomaa mentiin. Helmikuu oli vaihtunut nopeasti jo huhtikuuhun ja lumet olivat sulaneet aikoja sitten Tylypahkan nurmilta. Jokainen päivä muistutti tuskaisasti Dracoa kouluvuoden lopusta. Hänen olisi toimittava nopeasti. Aikaa ei ollut enää paljoa.   Jotta kaikki tämä onnistuisi, hän tarvitsisi onnea – ja paljon. Mitä kaikkea Draco olisikaan valmis tekemään saadakseen Potterilta pienen pullollisen nestemäistä onnea, minkä tämä oli saanut Kuhnusarviolta. Se liemi voisi auttaa minua saamaan Mishan itselleen, Draco ajatteli mutta naurahti kolkosti. Tuollaiset ajatukset eivät olleet tervetulleita. Hän oli vältellyt Mishaa kuukauden ajan parhaansa mukaan. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt unohtaa Mishan kokonaan, oikeastaan kaiken häneen liittyvän.

Draco ei ollut koskaan uskonut voivansa rakastua kehenkään. Hän ei ollut uskonut, että kukaan tyttö voisi päästä hänen sydämeensä ja täyttää hänen ajatuksensa. Se kaikki oli muuttunut hänen tavattuaan Mishan. Aluksi he olivat vihanneet toisiaan, se oli silloin kun he olivat vasta kuusi vuotiaita. Misha vietti paljon aikaansa Weasleyn perheen luona, sen perheen mistä Dracon isä oli varoittanut. Verenpetturit saastuttavat sinunkin veresi jos vietät heidän kanssa aikaa. Niin Lucius oli sanonut Dracolle. Draco muisti yhä sen pettymyksen tunteen, kun lajitteluhattu oli laittanut Mishan rohkelikkoon ja hän oli mennyt luihuseen. Siitä hetkestä alkaen Draco oli tiennyt rakastuneensa. He olivat alkaneet seurustella kolmantena vuotena, mutta se ei ollut kestänyt kuin kaksi vuotta. Silloin Misha oli jättäytynyt pois koulusta ja rakastunut Frediin. Se oli särkenyt Dracon sydämen. Niin usein Draco oli nähnyt sen katseen, millä Misha katseli Frediä. Se oli puhdasta rakkautta, siinä oli lempeyttä ja onnellisuutta.

Draco ei voinut ymmärtää mikä Mishassa oli niin vastustamatonta. Miksi hän aina palasti tytön luokse, voimatta lähteä pois. Miksi hänen piti kiduttaa itseään katselemalla tytön onnea voimatta olla se, joka oli onnellinen? Kaikki tämä sai Dracon vihaamaan Frediä vain enemmän. Hän halusi olla se, joka teki Mishan onnelliseksi. Hän halusi olla se, joka pystyi sanomaan 'rakastan sinua' ilman että toinen murtuisi. Rakastaminen oli myrkkyä. Se syövytti sisältäpäin jättäen jälkeensä vain tyhjän kuoren.

Draco pudisti päätään karkottaen kaikki nuo ajatukset päästään. Tarkastettuaan ettei kukaan seurannut häntä, hän astui sisälle tarvehuoneeseen. Hän käveli pitkään ympäriinsä antaen katseensa kierrellä etsien pitkin tavarakasoja. Viimein hän pysähtyi löytäessään etsimänsä. Pienen häkin, jonka sisällä oli vaalea lintu. Varovaisesti Draco otti linnun käsiinsä ja siirtyi häivytyskaapin luo. Hän asetti pyristelevän linnun kaapin sisälle ja sulki oven. Varovaisesti hän kuiskasi tarvittavat sanat ääneen ja avasi kaapin oven. Lintu oli poissa. Draco sulki oven jännittyneenä. Mitä pikemmin hän onnistuisi, sitä nopeammin hän saisi kaiken tämän päätökseen. Hän sulki silmänsä ja hieroi sormillaan ohimoitaan. Hän onnistuisi vielä. Silloin hän saisi anteeksi isänsä virheet. Hän nousisi parempaan valoon Pimeyden Lordin silmissä. Sitähän hän halusi. Sitähän hänen isänsä halusi. Kuullessaan pienen tömähdyksen kaapin sisällä, Draco avasi silmänsä. Huultansa purren hän raotti kaapin ovea auki ja kurkisti sisään. Kaapin pohjalla makasi vaalean linnun eloton ruumis.

Misha istui epäröiden Dumbledorea vastapäätä tämän huoneessa. ”Halusit tavata minut, professori.” Misha totesi kysyvästi silmät kavenneina. Hän ei pitänyt Dumbledoren kanssa kahdestaan olosta. Hän tunsi olonsa vaivaantuneeksi, vanhus tiesi hänestä liikaa, enemmän kuin tämän kuuluisi tietää. Tuntui kuin tämä lukisi häntä kuin kirjaa. ”Niin. Halusin keskustella kanssasi nykyisistä olosuhteista. Voldemortista ja nuoriherra Malfoysta.” Misha sävähti Dumbledoren lausuessa Pimeyden Lordin nimen ja Dumbledoren huulille nousi pieni hymy. ”Tottahan sinun tulisi tietää että nimen pelkääminen itsessään lisää pelkoa itsessään.”