Kuka minä olen

16.7.2018

-ja tästä kuvasta näemme että... Lääkäri, jonka nimeä en muista, sanoi. Hän käytti termejä, joista minulla ei ollut mitään hajua mitä ne tarkoittivat. Lääkäri näytti tietokoneen ruudulta vastaotettuja magneettikuvia aivoistani ja osoitteli aivojen eri kohtia yhä selittäen monologisesti.

Olimme olleet sairaalassa jo monta tuntia. Aluksi juttelin Emilyn kanssa tunnin. Tai oikeastaan Emily kysyi kysymyksiä: Mitä kuuluu? Miten on kesäloma sujunut? Mitä olet ajatellut tehdä Koulun loputtua? Oletko huomannut muistisi paalaavan yhtään? Etkö ollenkaan? Et yhtään mitään?
Ja minä vastasin mahdollisimman lyhyesti: ihan hyvää. hyvin. En tiedä. En. En. En.

Hän kyseli myös paljon miksi lopetin ryhmäterapiassa käynnin. Sillä, "olin käynyt siellä vain kerran". Vastasin, ettei se tuntunut auttavan, mikä oli totta.

Tunnin uuvuttavien kysymysten jälkeen istuimme 45 minuuttia Maryn kanssa odottamassa, että pääsisin magneettikuvauksiin. Mary yritti saada keskustelua aikaan, mutta minä pidin katseeni tiivisti puhelimessa.

Lopulta kuvauksiin päästeessäni hoitaja selitti miten minun tulisi toimia ja käski minun ottaa huuli- ja korvakorut pois. Ne olivat parantuneet melko hyvin. Iho lävistysten ympärillä oli edelleen arka, enkä pystynyt vieläkään kunnolla nukkumaan kummallakaan kyljellä. Ensimäistä kertaa lävistykset nähdessään, Mary oli saanut hirveät kilarit ja alkanut selittämään kaikenmaailman tulehduksista. Tatuointia en ikinä näyttänyt hänelle.

Kuvausten jälkeen odotimme taas puolituntia, kunnes lääkäri tuli hakemaan meidät.

-e-eli mitä tämä siis käytännössä tarkoittaa? Mary kysyi ymmällään, kun lääkäri viimein lopetti puhumisen. Hän oli ilmeisesti yhtä pihalla kuin minäkin.

-yksinkertaisesti selitettynä, pahalta näyttää. Normaalisti -vaikka tämän kaltaisia tapauksia on erittäin vähän- tässä vaiheessa ainakin osan muistista olisi pitänyt jo palautua, jos ne palautuvat lainkaan. Lääkäri kertoi täysin tyynenä.

-onko kaikki toivo siis mennyt? Mary kysyi kauhuissaan.

-ei välttämättä. Voisimme sopia uuden ajan parin kuukauden päähän ja katsoa tilanetta uudelleen. Kaikki toivo ei ole vielä mentetty. Syökö poikanne lääkkeensä? Lääkäri kysyi Maryltä.

-joo. Vastasin ja Lääkäri katsoi minua kummastuneena, kuin tajuten vasta, että minäkin olen paikalla.

-ei hän syö niitä. Mary kertoi.

Oliko senkin nyt pakko kertoa tolle kaikki? Ajattelin ärtyneenä.

Lääkäri katsoi minua ja Maryä vuorotellen huolestuneena.

-voisitko odottaa hetken käytävällä? Minulla olisi äidillesi asiaa. Lääkäri pyysi. Nousin huokaisten tuolilta ja kävelin ulos huoneesta.

Käytävällä kulki edes-takaisin lääkäreitä ja hoitajia. Jokunen eksynyt potilaskin siellä hortoili. Vihasin sairaaloita. Siellä haisi aina sairaille ihmisille ja kuolemalle. En ymmärrä miksi joku haluaisi opiskella monta vuotta, vain päätyäkseen viettämään kaikki päivänsä kuoleman löyhkässä ja leikkelemään ihmisiä kokoon. Lääkärin työ on muutenkin niin yliarvostettua.

Katsoin nopeasti ympärilleni ja painon korvani ovea vasten. Kuulin, kuinka lääkäri alkoi puhumaan Marylle.

-rouva Rooster, teidän on ymmärretävä, että poikanne pitää syödä lääkkeensä. Ne auttavat hänen mielenterveyttä ja helpottavat henkisessä parantumisessa. Lisäksi pojallenne on suoritettu sydämmensiirto ja on hengenvaarallista jos hän ei syö oikeanlaista lääkitystä. Uusi sydän saattaa alkaa hylkimään ruumista ja on suorastaan ihme ettei hylkimisprosessi ole vielä alkanut... en normaalisti ehdottaisi tätä, mutta jos poikanne ei suostu syömään lääkkeitään -koska hän on alaikäinen- voisimme, teidän suostumuksella, tietenki, harkita jonkinlaista laitos- tai pakkohoitoa...

En pystynyt kuntelemaan enää. Peräännyin oven luota järkyttyneenä. Istuin varovasti odotushuoneen penkille. Nojasin käsillä polviini ja upotin sormet hiuksiini. Tuijotin tiiviisti lattiaa ja keskityin sen jokaiseen kolhuun ja narmuun ahdistavien ajatusten laukatessa pääni sisällä.

Kuvitelmani pakkohoidosta oli ihan helvetin hirveä. Ajatuskin jostain sänkyyn sitomisesta ja lääkkeiden pakottaminen kurkusta alas, sai kämmeneni hikoilemaan. Minut suljettaisiin neljän seinän sisälle ilman auringonvaloa. Ei Mary ikinä sallisi sitä. Vai sallisiko? Sehän olisi hyvä syy päästä minusta eroon. Eroon pojasta, joka ei kuuntele eikä tottele ja jonka kanssa tulee aina huutoa. Jota ei ikinä näy kotona ja jos näkyy niin joko kännissä tai krapulassa.

Kädet alkoivat tärisemään ja maa pyörimään. Nousin nopeasti penkiltä ja melkein pyörryin. Lähdin nopeasti kohti uloskäyntiä ja kaivoin puhelimen taskusta.

Theo vastasi melkein samantien.

-voitko tulla hakemaan mut sairaalalta? Kysyin nopeasti mahdollisimman normaalilla äänellä.

-joo, onko kaikki hyvin?, Theo kysyi linjan toisessa päässä huolestuneena.

-j-joo mä vain... voitko vain tulla hakemaan mä en kestä tätä. Selitin.

-mä lähen nyt. Menee 20 minuuttia, Theo sanoi toisesta päästä ja kuulin taustalta oven paiskautuvan kiinni, ennen kuin lopetin puhelun.

Sunnistin tietäni pääoville. Tunsin kuinka ilma kävi raskaammaksi hengittää ja seinät kaatuivat päälle.

Hetken harhailtuani löysin viimeinkin oikean oven ja syöksyin pihalle. Vedin ahnaasti raikasta ulkoilmaa kauhkoihini ja pystyin taas hengittämään kunnolla.

Nojasin sairaalan seinään ja kaivoin Winston-askin ja sytkärin taskustani. Sytytin tupakan tärisevin käsin.

Vartin päästä vihreä auto kurvasi sairaalan parkkipaikalle ylinopeudella ja pysähtyi -jarrut huutaen- kohdalleni.

-no? Hän kysyi, kun suljin oven.

-no, mitä? Sanoin ja Theo kaasutti pois sairaalan pihalta.

-no mikä on tuomio? Palautuuko muistisi. Hän kysyi ja tööttäsi tietä ylittävälle mammalle, joka melkein hyppäsi auton alle.

-ei. Mut ihan sama, mä en nyt jaksa jauhaa siitä. Vastasin ja käänsin katseeni ulos.

Yhtäkkiä Theo ulvoi naurusta, huotaisi minua olkapäähän ja käänsi radiota kovemmalle.
-kuulitko tuon? Hän kysyi nauraen ja osoitti radiota.

-Minkä?

-sen mitä toi uutistenlukija sanoi. Toivotti hyvää kesää lapsilleen. Paskalle ja Caseylle!

-älä viitsi. Theo kuuli aina englannin kielen sanat väärin. Välillä se oli ihan huvittavaa, mutta enimmäkseen pelkästään rasittavaa.

-Paska ja Casey! Aika kova juttu, vai mitää? Casey menettelee, mutta kutsua nyt omaa lastaan Paskaksi.

-ei se niin sanonut.

-no okei. Mitä se sitten sanoi, kun kerran olet tietävinäsi kaiken.

-mistä minä tiedän mitä vittua se sanoi!

-miksi sinä väität vastaan? Miksi luulet aina tietäväsi kaiken paremmin? Mikä tätä maata vaivaa. Miten tästä typerästä kansasta on tullut niin röyhkeä ja rikas? Amerikkalaiset... filmitähdet... sosiaalisenmedian "tähdet"... kaikki antavat lapsilleen nimeksi omena ja viltti ja sini ja paska ja kaikkea muuta järjetöntä. Tämän maan kansalaisuutta käytetään tekosyynä kaiken maailman kusipäisyyksiin. Väkivaltaan... ahneuteen... typeryyteen. Kaikki käy jos amerikkalaiset tekevät sen. Vai mitä? Enkö ole oikeassa?

-et tosiaan osaa pitää suutasi kiinni, mitä?

-hah! kyllä minä tiedän mitä kuulin! Kuule, vaikka pitäisin lapsen tuloa paskana juttuna, en helvetissä antaisi sitä sille nimeksi!