Valheisiin piilotettu totuus

-1-

Heräsin kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja veljeni nyyhkytykseen. Hieraisin silmiäni ja käännyin katsomaan häntä. Hän istui omalla sängyllään itkien pienet kätensä kasvoillaan. Huokaisin. Sama juttu joka aamu. Milloin se loppuisi?
  "Hei. Mikä sinulla on?" kysyin varovasti.
Matt ei vastannut.
  "Johtuuko se taas heistä? Tästä paikasta?"
Nyökkäys. Pieni, ujo nyökkäys.
"Kaikki puhuu minulle aina siihen sävyyn, kun olisin isän kaltainen." hän vaikeroi ja lysähti selälleen paiskaten kätensä sivuille.
"Viisivuotiaat eivät tapa, Matt."
"Sitä minäkin, mutta kun ne sanoo niin!"
"Minulle puhutaan ihan samalla tavalla, meidän on vain totuttava siihen."

Nousin sängyltä ja nostin Mattin ilmaan.
"Hei!" hän huusi ja itku alkoi muuttua nauruksi. Pyörähdin ympäri Matt käsivarsillani pienessä huoneessamme.
"Laske minut alas!"
Ja minä laskin. En voinut olla vielä tönäisemättä häntä sänkyä vasten. Matt kompuroi hieman sen suuntaan, mutta sitten hän ryntäsi minua kohti. Niin hänen päänsä osui vatsaani ja ilma pakeni keuhkoistani. Samassa oveen koputettiin.
"Oletteko jo lapset hereillä? Aamiainen alkaa tasan kello kahdeksan."
"Juu, tulemme tuota pikaa," vastasin rouva Densille. Hän oli yksi orpokodin aikuisista. Hän oli luotettava, mutta aivan liian äidillinen. Se haavoitti minua. Oma äitini oli kuollut.

Sellaista elämämme on, asua orpokodissa koska isä makaa vankilassa ja äiti haudassa. Kokea aina samat asiat joka ainoana harmaana päivänä. Aamulla herätys, aamiainen. Siitä mennään ulos, sitten jotain ohjelmaa. Sitten loppupäivä vapaa-aikaa. Emme voi edes käydä koulua.

Vähän ajan kuluttua olimme valmiit lähtemään taas kerran aamiaiselle syömään ja kuuntelemaan kun muut puhuvat meistä pahaa. Tavallinen päivä.

Minulla ei ollut ystäviä. Eikä sen enempää ollut Mattillakaan. Me molemmat olimme yksin.
Mutta olihan yksi. Eräs poika. Joka tuli nytkin luoksemme.
"Moi, Christina," hän sanoi.
"Hei Ed," vastasin.
"Mitäs pikku Mattille kuuluu?"
"Hyvää... voidaanko me taas pelata sitä peliä, minkä näytit eilen?" veljeni kysyi varovasti.
"Totta kai. Haluatko sinäkin tulla, Chris? Edmund kysyi virnistäen leveästi.
"Lupaan, etten huijaa tällä kertaa."
"Äh, ei minut tarvitse, -"

Ruokasalin ovi pamahti auki ja sisään tuli paikan johtaja. En tiennyt hänen nimeään, mutta kutsuin häntä Banaanipääksi, koska hänellä oli jykevä leuka ja suuri otsa, jotka olivat ristiriidassa syvällä olevien silmien ja litteän nenän kanssa.

"Amanda Moore, Edward Hallense, Christina Walender, tulkaa toimistooni heti syötyänne.
Ja hän lähti pois kauhun kasvaessa sisälläni. Olisiko joku tulossa viemään minut pois? Veljeni nimeä ei mainittu. Jos lähtisin, hän jäisi tänne. Miten hän selviäisi?
Näin oman tunteeni kuvastuvan myös Mattin sekä Edmundin kasvoista.
Katsoin lautastani. Se oli tyhjä. Nousin ylös ja tartuin tarjottimeeni.
"Onnea matkaan, Chris." Ed sanoi hiljaa.
Nyökkäsin ja lähdin viemään astiat pois. Vilkaisin vielä kerran ihmisiin, jotka olivat minulle tärkeimpiä maailmassa. Sitten otin ensimmäisen askeleen kohti ruokasalin ovea.